Kun trauma kohtaa New Agen

Uskon, että tämä kirjoitus on tähän astisista kirjoituksistani se haastavin sekä lukijalle että itselleni. Myös ehkä pisin. Mutta haluan toivoa, että tämä kirjoitukseni auttaa ihmisiä ymmärtämään itseään paremmin.

Jutun voisi aloittaa jo 1980-luvulta, mutta tämän tarinan alku on kymmenen vuoden takainen ilta munkkivuorelaisessa yksiössä.

Kun astuin new age-skeneen, olin synnyttänyt esikoiseni 11 kuukautta aiemmin Etelä-Amerikassa, traumaattisen väkivaltaisessa hätäsektiossa Amazonasin sademetsän kupeessa, saaden epäsiististä paikallisesta sairaalasta ärhäkkään bakteerin. Makasin on off-vuodelevossa lapseni elämän ensimmäisen kahdeksan kuukauden ajan ilman mitään tukiverkostoa. Olin aivan hajalla. Muutimme takaisin Suomeen lapsen ollessa kymmenkuinen ja pian sen jälkeen meninkin ystävän suosittelemalle intuitiiviselle energiahoitajalle.

Minusta tuntui, kuin ensimmäisessä energiahoidoissa löysin itseni. Muistan kun hoidon päättyessä pomppasin pystyyn huutaen “tämä olen minä, tämä olen minä, mitä tämä on, saanko tulla huomenna uudestaan”.

Hurahdin niin, että pian minä olinkin opiskelemassa energiahoitajaksi vuoden kestäneellä, intensiivisellä kurssilla ja parin vuoden päästä minulla oli oma intuitiivinen hoitola Itä-Helsingissä, jossa annoin erilaisia energiahoitoihin perustuvia hoitoja, kuten äänihoitoja ja mentoroin useita naisia heidän poluillaan. Pidin meditaatioiltoja ja reissasin ympäri Suomea antamassa hoitoja. Pidin intuitiivisia musiikki-iltoja sekä parantavan musiikin konsertteja ja olin henkisillä messuilla aina mukana oman hoitolani kanssa.

Kävin tantrakursseilla, opettelin sanastot, chakrat, gurujen opit ja intialaiset mantrat. Opin lääkeseremonoiden käytöskoodit, pyhän Jumalattaren alkemiaa. Selitin kaiken elämässä ja maailmassa olevan asian new age- henkisillä teorioilla ja vetovoiman lailla. Meditoin päivittäin, tein itsetutkiskelua ja tein paljon vaihtarihoitoja muiden hoitajien kanssa. Lähes jokainen elämäni ihminen, miestäni lukuunottamatta, oli mukana new age-henkisissä piireissä. Syvällä sisimmässäni tunsin yhteenkuuluvuutta ja että olin löytänyt ihmisryhmän, jossa voin olla oma itseni. Sain valtavan kauniita ihmissuhteita, joissa minuun uskotaan. Koin onnen kyyneleitä, kun asiakkaani kertoivat voivan oikeasti paremmin ja kiittivät minua rehellisyydestäni, “katu-uskottavuudestani”, kyvystäni käyttää henkisiä termejä kirosanojen kanssa ja suuresta empatiakyvystäni.

Minulla oli myöskin oma mentori ja kerroin hänelle itsestäni aivan kaiken. Olin hänen kanssaan lähes päivittäin yhteydessä ja ostin häneltä kanavointeja, kursseja ja hoitoja. Pyysin häneltä neuvoja aina, kun elämässäni oli jokin kriisi, tai tunsin olevani eksyksissä. Tätä tapahtui usein ja jokainen sessio maksoi rahaa. Ystävystyimme, mutta tietynlainen dynamiikka oli aina läsnä, hän oli minua ylempänä ja joskus erittäin autoritäärinen. Sain hänen kanavoinneissaan aika tarkkojakin ohjeita ja hän kertoi yksityiskohtaisesti mitä tulee tapahtumaan, jos seuraan hänen neuvojaan. Juuri koskaan nämä nähdyt asiat eivät kuitenkaan tapahtuneet ja kun kerroin hänelle, että asiat olivat menneet huonommin, hän “näki” sielutasolla jonkun uuden opin, jolla selitti nämä epäonniset tapahtumat. Jos asiat eivät menneet niinkuin hän halusi tai joku kyseenalaisti hänen neuvonsa, hän julkisesti nolasi vastaan panevan ihmisen, jopa oman aviomiehensä ja kiltit, häntä seuraavat ihmiset olivat hiljaa eivätkä oikeastaan koskaan puolustaneet sitä, joka uskalsi olla opettajan kanssa eri mieltä. Hän nimitteli ja puhui paljon selän takana asiakkaistaan pahaa, käyttäen asiakkaiden koko nimeä, eikä koskaan näyttänyt olevansa pahoillaan. Minä uskoin ja kilttinä tottelin tai pyytelin omaa ihmisyyttäni anteeksi, koska luulin hänen tietävän kaiken. Olihan hänellä iso status, paljon asiakkaita ja kertoi puhuvansa minun sieluni kanssa. Halusin uskoa, koska olin saanut häneltä niin paljon toivoa.

Halusin voida itse paremmin ja löytää yhteyden maailmaan. Halusin olla hyväksytty ja tuntea olevani avuksi myös muille. Halusin olla tärkeä, hyvä jossain, halusin näyttää miten paljon minä rakastan. Halusin ihan koko sydämestäni olla yhtä Jumaluuden kanssa ja niitä kokemuksia minulla onkin valtavasti. Opin näkemään maailmassa taikuutta ja ihmeellistä synkroniaa.

Mutta kukaan, en edes minä itse, ymmärtänyt mitä minun sisälläni oli, joka olisi pitänyt kohdata ensin.

Nimittäin vakava, pitkäaikainen trauma.

Tämä on asia, jota häpesin pitkään ja pidin piilossa. Kun minut hoitola-aikoina tapasi, moni luuli minun tulevan jostain kristallihippiperheestä, jossa vanhemmat ovat jooganneet sateenkaaren värisissä, naruvärjätyissä vaatteissa ja jossa on meditoitu yhdessä. Mutta eivät voineet olla kauempana totuudesta ja enhän minäkään totuutta kellekään uskaltanut näyttää; minun isäni on väkivaltainen alkoholisti ja minua pahoinpideltiin pienestä lapsesta saakka aina 19-vuotiaaksi asti, jolloin itse ensimmäisen kerran laitoin vastaan isälleni fyysisesti.

Ensimmäisiä muistojani on, kun isäni löi isoisääni, eli äitini isää, nyrkillä vatsaan. Toinen muisto on, kun hän heitti tiiliskiven ikkunasta sisään ja kun poliisit tulivat käymään, minä itkin ovensuusta “älkää tehkö isilleni mitään pahaa!” samalla, kun isosiskoni jalasta valui verta lasinsirujen takia. Muistoja on siitä, kuinka olen vienyt isälleni kukkia ja hän on alkanut jostain syystä hakkaamaan ja potkimaan minua niin, että hän on potkinut minut autoon sisään ja istun pelkääjän paikalla, kädet täristen, nuhriintunut kukkakimppu kädessä jota puristan valkoisin rystysin.

En koskaan tiennyt, mistä isä suuttui ja ryhtyi hakkaamaan. Syynä oli se, että avasin astiakaapin, laitoin televisiota hiljemmalle, nauroin, lauloin tai riitelin isosiskoni kanssa. Kerran olin suutuspäissäni kolhinut poikkihuiluuni pienen lommon ja kun isä huomasi sen helvetti repesi. Hän retuutti minua hiuksista ympäri taloa ja raahasi minut hiuksista vetäen kolmikerroksista isoa omakotitaloa pitkin eikä päästänyt irti vaikka portaissa minun pääni osui porrasaskelmiin ja huusin apua. Kun pääsin hänen otteestaan irti, juoksin äitini luo, joka istui olohuoneen sohvalla televisiota katsoen. Lyyhistyin äitini eteen polvilleen, haukoin henkeä koska todella pelkäsin kuolevani, itkin “äiti auta minua, isä tappaa minut”, jolloin äitini käänsi päänsä hitaasti televisioon päin ja sanoi kylmästi “selvittäkää keskenänne.” Minä uskon, etten tule koskaan unohtamaan sitä hetkeä. Olin vain 10-vuotias. Pelkäsin henkeni edestä ja pyysin äidiltäni apua eikä hän ei suostunut auttamaan. Maailmani pysähtyi. Katsoin äitiäni päin epäuskoisena ja tunsin kuinka isän askeleet lähenivät ja tunsin tutun, ison vihaisen kouran päänahassani ja sitten mentiin taas.

Minun ja maailman välissä ei tuntunut olevan mitään hyvää. Olin yksin, kukaan ei auttanut minua eikä kukaan sanonut minua kaltoinkohteleville ihmisille “NYT RIITTÄÄ”. Itsetuntoni ja minäkuvani rakentui tälle kokemukselle.

Minut myös hakattiin kesken koulupäivän, kun olin 13-vuotias. 20 vanhempaa koululaista, iso joukko 8- sekä 9-luokkalaisia raahasi minut metsään kesken ruokavälitunnin ja hakkasivat minut tajuttomuuteen asti kahden tunnin ajan. Minua kidutettiin, kyseltiin kysymyksiä joihin en osannut vastata ja väärin vastaamisesta minua lyötiin lisää. Koska pahoinpitely oli kesken koulupäivän, joitain koulun oppilaita kävi välitunnilla katsomassa kun minua hakattiin eikä kukaan kertonut yhdellekään opettajalle, missä olin. Osa katsojista oli perheemme ystäväperheistä tai omia tai siskoni tarhakavereita. Minut pakotettiin nuolemaan kenkiä, minulta revittiin rintaliivit pois, räittiin naamalle, hakattiin koska hakatut kasvot olivat niin ällöttävät ja luvattiin tappaa koko perhe jos kertoisin tapahtuneesta. Minulta meni taju ainakin kerran, kun sain kolmelta tytöltä samanaikaisesti nyrkiniskuja päähän.

Tapahtunut levisi lehtiin, joissa nimekseni oli annettu Soili. Minua kutsuttiin koko yläasteen ajan haukkumanimellä Läskiperse Huora Soili.

Minun elämäni ensimmäiset 23 vuotta olivat järkyttävän traumaattiset. Nyt sen vasta tiedostan, minä olen vakavasti traumatisoitunut ihminen. Väkivalta ja sen pelko ovat olleet erittäin pitkäkestoisia, ne ovat kestäneet kaksi vuosikymmentä. Tapahtuneita ei koskaan pyydetty anteeksi, niitä ei koskaan käsitelty, jos joskus yritin puhua isälleni hänen väkivaltaisuudesta, hän ohitti asian tokaisemalla “olet nähnyt unta”. Minulle valehdeltiin, minun kaikkiin voimaantumisyrityksiin vastattiin valtavalla alistamisella ja kiristyksellä. Pahoinpitely ei koskaan edennyt oikeuteen asti, koska olin niin huonossa kunnossa enkä jaksanut taistella. En ole pystynyt puhumaan näistä perheeni kanssa, vaan olen reagoinut yrittämällä itsemurhaa 15-vuotiaana tai sairastumalla bulimiaan 10 vuodeksi tai käyttämällä suuren määrän erilaisia huumeita elämäni aikana.

Isosiskoni vieläkin kieltää tänäkin päivänä, että minua on ikinä lyöty kotona tai että mikään kodissamme kokemani olisi totta.

Minulla on ollut valtavia hankaluuksia työelämässä sekä ihmissuhteissa. Pelkään jatkuvasti, että joku käy käsiksi tai että lapsilleni tai läheisilleni tapahtuu jotain kamalaa tai mitä pahinta, he kuolevat. Rakkaus on ollut valtavan kiduttavaa siksi, koska rakkaudessa on aina läsnä kuolema. Uskallanko rakastaa, kun kuitenkin kaikki hyvä viedään minulta pois?

Ensimmäisten seurusteluvuosien aikana joka kerta, kun puolisoni lähti dj-keikalle, hyvästelin hänet ovella itkien ja sopertaen kiitoksia yhteisistä vuosista. Hän ei ymmärtänyt miksi tein niin, mutta hän ei minua sen takia hylännyt. Olin hyökkäävän mustasukkainen ja epäilin kaikkien ihmisten haluavan minulle vain pahaa. Hän tiesi väkivaltaisuuksista, mutta kun itsekin vähättelin niiden merkitystä elämässäni, ei hänkään osannut suhtautua niihin tarpeeksi vakavasti.

Uskon tänäkin päivänä, että energiahoidot ja new agen tuoma maailmankuva on auttanut minua hoivaamaan itseäni ja olen löytänyt syitä tapahtuneille ja olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin. Olen löytänyt tapoja tulla itseeni. Mutta kun traumatisoitunut ihminen astuu new age-skeneen, jossa ihmiset tienaavat elantonsa asettamalla itsensä muiden yläpuolelle tarjoten vastauksia ja apua hyvinkin hankaliin elämäntarinoihin tai traumoihin, on riskinä mennä isosti metsään.

Tantrakoulussa, jossa opiskelin, eräs romanialainen “guru” kertoi luennollaan teorian, että kun ihminen laitetaan huoneeseen josta sammutetaan valot, niin ego on se joka haluaa laittaa valot takaisin päälle. Minun kohdallani täydellisessä pimeydessä oleminen tarkoitti sitä, että siellä pimeässä on jokin elämää uhkaava asia tai ihminen ja alan kirkumaan henkieni puolesta ja tärisemään. Koska valtapositiossa oleva ihminen kertoi tämän teorian, ajattelin että olenpas minä valtavan egoistinen ihminen kun minä menen totaaliseen paniikkiin pimeässä ja hapuilen valonkatkaisijaa, kuin etsisin ulospääsyä uppoavan laivan ruumassa jossa vesi uhkaa nousta pääni yläpuolelle.

Olen ollut henkisillä festivaaleilla TRE-tärinämetodin workshopissa, jossa luvattiin auttaa vakavasti traumatisoituneita ihmisiä vapauttamaan kehosta pelkoja, pahoja kokemuksia kuten seksuaalista väkivaltaa ja pitkäkestoisen väkivallan traumaa. Workshop oli noin 50 ihmisen ryhmätilanne, festareilla joissa trancemusan paukutus kuului löyhästi rakennetun ladon lautojen läpi. Olen nyt oppinut tajuamaan, että minun on valtavan vaikea luottaa ryhmätilanteisiin, etenkään tilanteisiin missä on minulle ennalta tuntemattomia ihmisiä ja tässä workshopissa minun piti heittäytyä lapsuuden muistoihin tilassa, jossa osallistujat karjuivat, huusivat, kirkuivat ja tärisivät yhdessä. En todellakaan pystynyt “heittäytymään” enkä “vapauttamaan traumoja tärisemällä”. Lähdin kesken pois, sillä hysteerisesti kirkuva 50 ihmisen lauma ei auta minua vapauttamaan traumojani. Ohjaaja osoitti minuun närkästynyttä pettymystä ja sain kuulla olevani liian matalissa värähtelyissä henkiseen työskentelyyn.

Traumahenkilö hakeutuu vaaleanpunaisiin haavemaailmoihin, koska siellä on hyvä olla. Traumahenkilö ei osaa pitää rajoistaan kiinni, hän uskoo kaiken pahan tapahtuvan koska hänet on kirottu tai hänessä on jotain vikaa. Tällainen ihminen ei usko omaa sisäistä hälytysjärjestelmää, kun jokin on väärin. Traumahenkilö ei ole läsnä kehossaan. Hän häpeää tunteitaan ja kokemuksiaan ja laittaa muut ihmiset itsensä edelle, kiukun ja raivonkin hinnalla.  Traumahenkilö kokee, että hänessä on jotain todella väärin, koska on kokenut hirveitä asioita. Traumahenkilöllä on myös tarve näyttää pärjäävänsä paremmin, kuin oikeasti pärjää.

Henkisissä piireissä on valtavasti voimaa. Siellä voi tulla nähdyksi juuri sellaisena kuin on, kuten olen itse kokenut esimerkiksi naisten piireissä, joissa olen ollut ja joita olen pitänyt. Mutta jatkuva postiivisissa viboissa pysyminen, negatiivisten kokemusten tai tunteiden sivuuttaminen, tai hindupatsaiden halailu ei valitettavasti auta silloin, kun koko minuus on rikottu jo pienenä lapsena. Silloin ihminen tarvitsee apua tahoilta, jotka ovat erikoistuneet  vuosien koulutuksien kautta kohtaamaan trauman kokeneen ihmisen. Usein joogaopettajat, energiahoitajat tai näkijät eivät ole tähän valmiita. Jokaisen hoitoja tekevän tulisi luvata itselleen yksi asia: jos vastaanotolleni astuu ihminen, joka selvästi tarvitsee terapeutin keskusteluapua, silloin uskaltaa sanoa, että vaikka energiahoidot auttavat mieltä rentoutumaan ja sieltä voi saada upeitakin kokemuksia ja yhteyden tunnetta itseään suurempaan, on terapeuteilla enemmän kykyä kohdata ihmisen elämässä koetut traumat tai kaltoinkohtelut.

Minulle on tullut asiakkaita, jotka olen yhden kerran jälkeen ohjannut hakemaan itseäni osaavampaa apua. En ole halunnut lähteä leikkimään “vastausautomaattia” enkä pönkittämään egoani. Olen kokenut vastuuta, vaikka olen aina tehnyt kaikkeni, jotta olen voinut jollain tasolla auttaa. Joskus paras apu on se, kun on rehellinen omasta riittämättömyydestään auttaa ja suosittelee jotain yhteiskuntamme tarjoamaa terapiaa.

Ja siis älä vain luule, etten kokisi energiahoitojen tai kanavointien auttavan. Minä olen saanut valtavasti kaunista ja isoa apua energiahoidoista ja olen löytänyt maagisia ulottuvuuksia vetovoiman laista. Olen kokenut olevani täysin yhtä koko kosmoksen ja universumin kanssa ja olen nähnyt niitä sielutason syitä joillekin elämäni tapahtumille. Mutta yksikään hoitaja tai mentori ei vielä tähän päivään mennessä ole nähnyt minussa sitä, mikä on ollut tarve parantaa ensin. Yksikään energiahoito ei ole osannut hoitaa sitä ihmisyyden puolta, jota olisin tarvinnut.

Mikään mantra ei ole saanut minua uskomaan itseeni täysin kaiken tämän henkisen ja fyysisen väkivallan jälkeen. Olen tehnyt sen eteen kymmenen vuoden ajan töitä, joten yrittämisestä ei ole kyse. Olen laittanut itseni alttiiksi ja esille, olen etsinyt itseäni lääkeseremonioista ja kuuluisien gurujen luennoilta. Yksikään auralukemus ei ole kertonut minulle “rakas ihminen, sinua on kohdeltu aivan järkyttävän huonosti, sinulle ei olisi koskaan olisi saanut tehdä noin eikä se ole sinun syysi että sinulle on tehty noin” vaan minulle kerrottiin, miten olen itse vetänyt puoleeni nämä tapahtumat. Vetovoiman lakia oppineena ja henkisiä lakeja sisäistäneenä olen ollut joskus aivan valtavan hukassa, jos pelkään kuollakseni että perheelleni tai muille rakastamilleni ihmisille tapahtuu jotain pahaa, olisi siis minun syyni jos niin tapahtuu. Olenhan sen luonut, eikö? Traumaihmiselle tämä on valtava henkinen stressi; pelkään jotain (mikä on minulle aikaisemmin aiheutettu) ja sitten luon sen todeksi, koska teorian mukaan maailmankaikkeus luo minun kuvittelemiani ja tuntemiani asioita. Vaikka se olisikin jollain tasolla totta, niin onko tuo sellainen mikä on hyväksi traumatisoituneelle ihmiselle, joka on jo lapsena rikottu palasiksi eikä siksi usko olevansa minkään hyvän tai kauniin arvoinen?

Syvästi masentuneelle tai traumatisoituneelle ihmiselle ei voi sanoa, että keskitys positiiviseen ja visualisoi itsellesi ihanaa elämää. Hänen mielensä ei kykene siihen, koska ei ole mitään turvallista elämää tai kokemusta mihin verrata. Se on kuin sanoisi syntymäsokealle, että kuvittele nyt tämä Picasson maalaus. Tällä tavoin vahvistetaan traumahenkilön kokemusta siitä, että hänessä on jotain lähtökohtaisesti väärin, vialla, kun hän ei “saa itseään niskasta kiinni”.

Joskus minusta on tuntunut, että henkisiä hoitoja tarjoavien ihmisten on pidettävä valtavaa kulissia yllä, ikäänkuin nostaakseen itsensä muiden tavallisten ihmisten yläpuolelle, jotta hekin saisivat elantonsa. Mutta minun traumani tai minun haasteeni ei voi olla vuokran maksun lähde.

En ole tätä itsekään ymmärtänyt, kuin vasta nyt. Tasan vuosi sitten puolisoni muutti pois kodistamme ja olimme asumuserossa parin kuukauden ajan. Ero triggeröi ihan kaikki traumat minussa pintaan ja samalla sisälleni syttyi jokin aivan uusi tunne: itsearvostus. Aloin  tuntemaan omaa itseäni enemmän ja näkemään mentorini tavan käyttäytyä ja huomasin, ettei se ollut minulle todellakaan ookoo. Pyysin häntä muutamaan kertaan ottamaan vastuuta tekemisistään ja kyseenalaistin hänen väkivaltaiset ja jopa narsistiset käytösmallinsa ja kun huomasin, että hänellä ei ollut halua eikä kykyä ottaa tätä vastaan, päätin lopettaa kaiken yhteydenpidon häneen. Samalla alkoi irtoamaan toksisia ihmissuhteita elämästäni. Samaan aikaan ne parhaimmat ystävyyssuhteet nostivat päätään ja tuntui, kuin jokin kivireki olisi tipahtanut pois. Aloin tuntemaan, kuka oikeasti olin.

Vappuna palasimme mieheni kanssa yhteen ja kesä oli aikamoista prosessointia. Ostimme yhdessä täydellisen talon alueelta, jota rakastan. Riitelimme paljon, äänekkäästi ja toksisesti, mutta halusimme olla yhdessä. Oli upeita keikkoja ja yhteistöitä kansainvälisesti palkittujen ja miljoonayleisöjä vetäneiden muusikoiden kanssa. Lokakuussa sitten minuun iski jokin valtava suru ja epäusko enkä noussut sängystä moneen kuukauteen. Peruin kaikki tapaamiset ja keikat. Minusta tuntui, etten osaa yhtään mitään. Tunsin, ettei minulla ole mitään arvoa. En nähnyt ketään muuta kuin lapsiani tai miestäni useisiin kuukausiin. Olin pimeässä ja luulin kuolevani. Ymmärsin tarvitsevani apua. Joulukuussa soitin perheneuvolaan ja numeroon vastasikin maamme yksi arvostetuimmista traumaterapeuteista ja viikon päästä istuinkin jo terapeutin tuolilla mieheni kanssa. Kun terapeutti kuunteli minun elämäni tarinoita ja yksityiskohtaisiakin kertomuksia monista, monista väkivaltaisista tai toksisista, psyykkisesti erittäin stressaavista tilanteista, terapeutti sanoi “yleensä tällaisen historian ja pitkäaikaisen, vakavan trauman kanssa elävillä ihmisillä on pahoja päihdeongelmia tai heitä näkee tuolla kadulla aika huonossa jamassa. Mitä tahansa sinä olet tehnyt selvitäksesi noinkin hymyilevänä ja valovoimaisena nuorena naisena, niin se on toiminut. Olet uskomattoman vahva ihminen.”

Vasta nyt, terapeutin avulla, kykenen näkemään sen elämän mitä olen elänyt.

Vasta nyt näen, miten olen elänyt pakene tai taistele- moodissa 35 vuotta. Vasta nyt näen, miksi olen ollut sellainen kuin olen. Vasta nyt näen, miten olen elänyt jatkuvan selviytymisvaiston alaisena. Olen kerännyt kehooni paljon ylipainoa, se kertoo stressistä. Mutta nyt haluan kukoistaa.

Minä saavuin new age-skeneen etsiessäni hyväksyntää. Etsin minut hyväksyvää äitiä ja minua tukevaa isää. Etsin salaisuuksiani pitävää ja minuun luottavaa siskoa. Olen etsinyt turvaa, kotia, perhettä. Ja kaiken rämpimisen jälkeen voin sanoa, olen löytänyt juurikin sieltä new agen keskeltä aidot, ihanat, terveet, turvalliset ja rehelliset ihmissuhteet, joissa voidaan jakaa vanhemmuudesta ja elämästä kumpuavia asioita ja voin näyttää itseni kokonaan ja minä tulen kohdatuksi. Olen saanut yhteisen kielen ja ihanan maailmankuvan ja samalla kyvyn erotella itselleni tärkeät asiat sekä terveen maanläheisen näkökulman niihin avaruustason huiteluihin.

Olen saanut auttaa ihmisiä ja olen saanut laulaa ihmisille siitä, miten uskomattoman kauniita he ovat. Olen löytänyt upeita ystäviä ja saanut luoda valtavan kaunista musiikkia valtavan kauniiden ihmisten kanssa. En ole vielä täysin terve, enkä ole päässyt vielä purkamaan kehostani traumaa pois, mutta olen avannut oven paranemiselle. Nyt olen myös terapian kautta saanut tarvittavan syvää ja osaavaa apua avatakseni elämän puutarhan portin, jossa voin jo ovella haistaa minua odottavien kukkien lumoavan tuoksun. Olen päättänyt oikeasti, niiku ihan aikuisten oikeasti oikeasti, elää hyvinvoivana ihmisenä joka ei piilota traumojaan hyminän, uskomusten tai ryhmäpaineen alle. Matkani on vasta alkanut mutta jo niin moni asia sisälläni on muuttunut.

Nyt on ollut täydellinen aika avata, kohdata ja parantaa kokemaani vieläkin vahvemmin.

Olen oppinut olemaan lempeä itselleni ja näkemään asiat terveemmässä valossa. Enää en soimaa itseäni siitä, kun en mahdu instagram-uskottaviin henkisiin kuvastoihin tai en ole pelkää lovee ja valoa aamusta iltaan. Mutta olen tiedostanut vieläkin vahvemmin, että olen valtavan positiivinen ihminen, aurinkoinen voimapesä, joka on pärjännyt tähän asti ja vielä auttaen muita. Mutta nyt on aika ja tahto kukoistaa ja olla todella avoin maailman edessä, sillä entiset olomuodot eivät enää sovi minulle.

Minulle tärkeitä hetkiä ovat ne, kun puhdistan kotiani salvialla, nostelen tarot-kortteja tai annan intuitiivisia äänihoitoja. Teen edelleen musiikkia, esiinnyn paljon ja rakastan laulaa omia säveltämiäni mantroja. Minussa elää ja tulee aina elämään syvempi ihmisyyden ja elämisen taso, mutta en enää mene niiden taakse piiloon. Uskallan olla ihmisen makuinen, ihminen. Hoitolaani ei enää ole, mutta otan vastaan äänihoitoasiakkaita kotonani ja annan holistisia laulutunteja. Hoidot ovat voimakkaimpia ja jotenkin aidompia.

“Oon vahvempi nyt kun aion elää”

Halusin kirjoittaa tämän tekstin kertoakseni traumaihmisen kokemuksen new agen maailmasta. Tämä ei ole ehkä sinun tarinasi, mutta se on minun.

Jos sinä tunnistat itsesi tästä kertomuksesta, suosittelen etsimään sinulle sopivaa terapiaa tai muuta mieleen erikoistuneita auttajia. Trauma ei ole mielenterveydellinen sairaus etkä sinä ole “hullu”, jos sinulla on trauma. Sinä olet kaunis ja upea ihminen, joka on kauheista asioista johtuen opetellut epäterveitä tapoja selviytyä elämässä.

Ole lempeä itsellesi.

Rakkaudella,

Siskosi Suvituuli

Lisää kirjoittajalta Vapaa Nainen / Suvituuli Siikasaari

Äänesi on sinun

Olen vakaasti siinä uskossa, että musiikki ja laulaminen parantaa. Musiikkiin voi uppoutua...
Lue lisää

10 Kommenttia

  • Samaistun.
    Vaikka olinkin jo terapiassa new agen löytäessäni.
    Halaus, sisko.

  • Halaus, sisko. Kiitos rohkeasta jakamisesta. Itkin kun luin tämän.
    Samaistun monelta osin, vaikkakin olin jo terapiassa new agen löytäessäni.

  • Aivan järkyttävä ja samalla upeista upein kertomus. Kiitos jakamisesta, se ei varmaankaan ollut maailman helpoin kirjoitus julkaista. Voimia ja valoa edelleen elämääsi! Kirjoituksestasi on varmasti apua monille ihmisille. ❣

  • Ihana kirjoitus! Olen itse kokenut saman “valaistumisen”, “hurahtamisen”, “ylivertaisuuden tunteen”, “gurut”, “parantajan roolin” ja sittemmin nöyrtymisen ja perussyiden löytämisen. Nyt elän tasapainossa itseni, läheisteni ja ympäristöni kanssa. Näitä tarinoita tulee lisää. Meille milleniaaleille New Age on tarjonnut jotain, mutta se oikea juttu tulee jostain ihan muualta <3

  • Kiitos kiitos kiitos. Upea tarina ja vielä niin kauniisti kirjoitettu.

    Tätä oli surullista ja riistäävää lukea, mutta samaan aikaan tekstisi lohdutti ja valoi uskoa. Musta on myös ollut ihanaa opetella, ettei new age välttämättä kykene vastaamaan kaikkiin tarpeisiin, vaan tietyssä tilanteessa terapialle on tarvetta. Kuvailemasi TRE-työpajan kokemus kuulostaa tosi tutulta – välillä on helppo olla avoinna, mutta pahimmillaan isossa ryhmässä tehtävät harjoitteet herättää vaan tosi pahaa turvattomuuden tunnetta.

    Terapian aikana olen pitänyt hieman suurempaa välimatkaa new agen maailmaan. Tämä teksti palautti uskoa siihen, että myös tuosta skenestä voi löytää eheitä ja turvallisia ihmisiä, joiden kanssa solmia syviä ystävyyssuhteita. Kiitos siitä <3

  • Luin tekstin ja kyyneleet valuvat. Taustalla jotain samankaltaista lapsuuden traumaa ja muukin. Äärettömän herkkä olen vieläkin. Joutunut itsekin gurujen kiusaamaksi. Meitä on moneksi.

    Rajat ovat tulleet. Mutta eniten satuttaa ihmisten raadollisuus. Miksi? Onneksi mulle heitettiin pelastusrenkaita. Edelleen saan henkisyydestä ja hörhöilystä voimaa. Aitoja ystäviä olen saanut ja sehän on todellista rikkautta! Toimin ja liikun pienissä piireissä.

    Teen henkisiä juttuja nyt omilla ehdoilla. Nyt teemana rakkaudella luopuminen ja rakkaudella ne rajat.

    Kaikkea hyvää sinulle rehellinen rohkea nainen!

  • Kiitos kirjoituksestasi ja rehellisestä jakamisesta! Tuli mieleen sanonta “opettaja ilmestyy, kun oppilas on valmis”. Voisiko olla niin, että kaikki tuo valo ja voimaantuminen myös valmistivat sinua kohtaamaan trauman, loivat turvallista sijaa totuudelle? Henkisiä ohjaajia on tosiaan moneen lähtöön, eikä toista voi viedä pidemmälle kuin minne itse on kulkenut. Haluan kuitenkin tuoda esiin, että jalat maassa kulkevia, ihmisyyden ja psyyken eri puolia ymmärtäviä opettajia ja hoitajia on heitäkin olemassa, Suomessakin. Maanläheinen, inhimillinen ja psykologista itsetuntemusta korostava henkisyys vasta kaunista onkin! Aurinkoa polullesi ja kiitos.

  • Kaunis kiitos rohkeasta ihmisyydestäsi ja elämäsi osasen jakamisesta meille kaikille <3 Itsekkin olen ollut gurujen armoilla, kunnes sisäinen ääneni on huutanut niin woimakkaasti, että se on tullut kuuluksi, ja ymmärretyksi.Tarinasi on hyvin koskettava.Löysin siitä paljon yhtymäkohtia oman elämäni kanssa.Olet wahva woimanainen herkkyydessäsi ja haavoittuvaisuudessasi, täydellisenä juuri nyt <3

  • Se tre on huikea juttu , kehosta traumojen purkamiseen, vaikka se ryhmäsessio tai sen ohjaaja ei totisesti ollutkaan, niin yksilötyössä sitä nimen omaan käytetään traumojen purkamiseen kehosta ja se on toimiva metodi. Onnea tiellesi ja traumoista paranemiseen!

  • Ihokarvat nousivat pystyyn kirjoitustasi lukiessa. Olen new age – traumaihmisen läheinen ja tunnistan hänessä täysin samat kuviot. Lohdullista odottaa, että aika toisi hänellekin havahtumisen terapian ja terveen hörhöilyn tasapainon välillä. Tällä hetkellä kaikkitietävyys ja egoilu estävät tervehtymistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.