Kun sanat ei riitä kertomaan

Pitäisi varmasan nyt alkuun pahoitella yli kuukauden mittaiseksi venynyttä kirjoitustaukoa, mutta en pahoittele, koska uskon tauosta olleen hyötyä teille lukijoille. Itsensä pakottaminen johonkin ilman intohimoa on yhtä tervan juontia ja kun sisäsyntyistä vimmaa ei kirjoittamiseen ole ollut, en myöskään ole itteeni koneen ääreen pakottanut.

Oon pohtinut viimeisen kuukauden aikana itteäni kirjoittajana. Päivittäin saattaa tulla pieniä ajatuksia mieleen, jotka haluaisin teille jakaa, mutta niiden lyhyydestä johtuen ne toimisivat enemmin twiitteinä kuin täysimittaisina blogiteksteinä.

Olen ihastellut muiden bloggaajien pitkiä, luovia ja kauniita tekstejä. Miettinyt, miksei omat sanani voi vaan soljua niin jouhevasti ja miksen pysty kirjoittamaan voimallisesti, autenttisesti ja kauneudella. Sitten välähti, se ei oo mun tapa, ei ainakaan tässä kohtaa.

En halua tehdä blogistani päiväkirjaa, en kirjoittaa yksityiskohtaisesti elämästäni. Yhdestä päivästäni saisin tasan tarkkaan aikaseksi yhden lauseen. Esimerkiksi itsenäisyyspäivän blogiteksti olisi ollut “Harjoittelin soittamaan ukulelellä Evakon laulun ja itkin koko päivän.” Tuosta lauseesta voisi tehdä johtopäätöksen, että olin murheen murtama ja masiksessa, joka taas on niiiiiin kaukana totuudesta. En saa välitettyä kokemiani asioita sanojen kautta. Mun pitää varmaan kutsua teistä jokainen mun luo kylään, niin voin yrittää välittää viestiäni jotenkin muuten kuin kirjallisessa muodossa.

Sama fiilis tulee joka kesäloman jälkeen, kun työkaverit kysyy, mitä teit kesälomalla. Osaat ehkä mainita kaksi tai kolme asiaa, jonka jälkeen alat itekin mielessäsi kyseenalaistamaan, että olikohan mulla sittenkin ihan paska kesäloma, kun en mitään tehnyt. Koska se on se ENERGIA, jota et pysty välittämään siitä sun lomasta, you know…

Sanat eivät riitä kertomaan,
tuskin niitä tarvitaan.
Riittää kun sä hiljaa oot mun
ja mä sun.
Kokonaan.
Sanat eivät riitä kertomaan,
kun vain kanssas olla saan.
Silloin onni sanoitta puhuu näin vaan.

Kun joku kysyy viikonlopun riennostani ja vastaan (totuudellisesti), että “Istuin vesisateessa yöllä metsässä penkillä kumpparijalat vesilätäkössä, nukuin kahdet päiväunet ja ihastelin asfaltin pintaan piirtyviä pihjalanoksan varjoja” se saa herkästi hieman vaivaantuneita vastareaktioita, koska voidaan ajatella, että teen sen yksinäisyyttäni. Ei siinä ole mitään surullista, musta se on ihan hemmetin kaunista. Toki on niitä hetkiä, kun toivoo että siinä vieressä joku vois todeta sen saman kauneuden, olla hiljaa ja hengittää sitä samaa pakkasen jäähdyttämää ilmaa.

Seuratkaa Facebookissa Linnun lailla-sivustoa. Sinne jaan viikottain viikon tarot/oraakkelikortin, linkkejä hyvistä teksteistä ja muuta mukavaa eli todennäköisesti aktiivisuustaso on siellä suurempi kuin täällä.

<3 Henna

Lisää kirjoittajalta Linnun lailla/ Henna

Kohti muutosta-pelosta huolimatta

Tiedätkö sen fiiliksen, kun oot vuosia pohtinut, vellonut ja vatvonut. Odottanut ja...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.