Kun pöpö iskee ikiliikkujaan

Pääsiäisviikko on tähän mennessä kulunut täydellisesti omalla epämukavuusalueellani. Olen nimittäin potenut jotain sahaavan kuumeen, rintakehää repivän yskän ja yleisen jomotuksen ja säryn influenssatyyppistä sekamelskaa. Vaikka tauti jo sinänsä on varsin epämukava, on minun rehellisyyden nimissä tunnustettava, ettei suurimmat ahdistelut kuitenkaan liity niinkään kipuihin ja kolotuksiin, vaan pöpöstä johtuvaan pakotettuun paikallaoloon. Eihän ikiliikkuja voi vain olla ja maata! Ja voitte uskoa, ettei asiaa helpota kirkkaansinisellä taivaalla killittävä ihana aurinko, joka kutsuu – ei vaan huutaa – ulos juoksemaan ja tuoksuttelemaan kevättä. Olen jumissa kaupunkiyksiössä, kun minun pitäisi lampsia kumisaappaissa pitkin metsiä ja etsiä pälviä ja päivänlämmittämiä lekottelukiviä.

Pysähtyneisyys ja tekemättömyys ovat minulle myrkkyä. Rakastan liikettä kaikissa sen muodoissa, jo sanana liike on ihana ja kevyt, jotenkin liplattava ja leikkisä (lisää täällä). Harrastan liikuntaa päivittäin. Sen lisäksi, että kävelen koiran kanssa tuntikausia pitkin Tampereen katuja ja pöpelikköjä, minä joogaan, toisinaan juoksen, joskus nostelen painoja, välillä harrastan kamppailulajeja tai sitten luistelen, uin tai hiihdän. Kehoni janoaa jatkuvaa liikettä ja harva fiilis on verrattavissa treenin jälkeiseen euforiaan. Silti ajattelen olevani liikkuvaista sorttia aika kokonaisvaltaisella tavalla. Jos jalkani kipittävät lenkkipolulla kovaa vauhtia, pääsisittepä kurkistamaan, minkälainen kuhina käy pääni sisällä! Signaaleja singahtelee sieltä ja täältä, sillä aistin ympäristöäni ehkä turhankin herkästi. Jossain aivojeni tiukan syynin alla samaiset signaalit kehittyvät ajatuksiksi ja jotta tilanne ei kehkeytyisi turhan simppeliksi, on minulla myös taipumus kehitellä ajatuksia edelleen, suunnitella ja rakentaa mieleeni uusia maailmoja, analysoida ja eritellä. Ulkoinen kehoni siis liikkuu, mutta samoin elää se, mitä ei päällepäin näe

Ikiliikkujan luonteeseeni liittyy myös elimellisellä tavalla muutos ja eteneminen. En ole koskaan oikein uskonut minkäänlaiseen staattisuuteen. Vierastan ajatuksia loppuelämän asunnosta, työstä, ihmissuhteesta tai pysähtyneestä tilasta yleensä. Käsitän elämän ennemmin loputtomana seikkailupelinä, jossa on jatkuva mahdollisuus löytää uutta ja kehittää itseään, kääntää yksi uusi kortti. Olen muuttanut ympäriinsä, vaihtanut työtä ja opiskelupaikkaa, kolunnut ja koulinut sekä itseäni että ympäristöäni raivatakseni lisää kuljettavaa tietä. Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö tässäkin hetkessä olisi hyvä, tietenkin on, mutta en suostu uskomaan siihen, että tässä on kaikki. On mielettömän vapauttavaa pitää jokainen ovi ja luukku ammottavan auki ja antaa itselle mahdollisuus hypätä virran vietäväksi, mutta myös räpiköidä vastavirtaan, jos tilanne sen vaatii. Ehkä opiskelen uuden ammatin, haen töitä maapallon toiselta puolelta, sukellan spontaaneihin ja vähän jännittäviinkin tilanteisiin, maistelen vieraan kielen sanoja ja makuja, tunnen muutoksen ihollani, poikkean tutulta reitiltä. Sillä miksi olisin syntynyt kera kahden toimivan jalan, jos minua ei olisi tarkoitettu kulkemaan?

Nuhanenän tuntomerkit: villapaita ja käteen kiinni kasvanut teekuppi.

Fyysisen liikkeen kaipuu ja vilkkaat mielenliikkeet ovat muuten huipputympeä yhdistelmä kuumepotilaalla. Sitä haluaisi niin kovin tehdä mitä tahansa muuta kuin maata sohvalla, ja kun sitä mitä tahansa muuta aikansa pyörittelee päässään, huomaa olevansa entistä turhautuneempi toipumisprosessin hitauteen ja vallitseviin olosuhteisiin. Näppärää, eikö? Taidanpa hipsiä inkivääriteen keittoon, että vielä saapuisi päivä, kun oikeasti pääsen liikkeelle.

 

Lisää kirjoittajalta Miten elämä lausutaan?/ Pinja Uotila

Ajatuksen anatomia eli miten ojentaa mielen mutkia

Mielesi on kullanarvoisin työkalusi. Opettele hallitsemaan sitä sen sijaan, että antaisit sen...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.