​Kun ego meinaa viedä voiton

 

Olen kirjoittanut blogissani paljon parisuhteen kehittymisestä ja miehenä ja naisena kasvusta. Nämä ovat meille, minulle ja miehelleni tärkeitä asioita elämässä ja intohimomme on tietää, opiskella, harjoitella ja kokemusten kautta hiljalleen oppia ja kehittyä aina uusille tasoille.Joskus kuitenkin se, mikä parisuhteessa ja elämässä on kaikkein olennaisinta, saattaa jäädä monien muiden asioiden varjoon. Nämä muut asiat saattavat saada liioitellut mittasuhteet. Peittää näkymän, kunnes ollaankin jo liian sokeita näkemään metsää puilta. Kun elämä on hektistä – ja tässä ajassa se usein on; on kiirettä, velvollisuuksia, vaatimuksia, aikatauluja, ihmisten lisääntyviä tarpeita –  liikkuvia palikoita on aika monta, jotta talo pysyy joten kuten kasassa.

Jossain kohtaa se, miksi pari on alunperin ajautunut yhteen, saattaa unohtua. Unohdamme rakkauden, intohimon ja vetovoiman ja annamme vallan, kyllä – egolle.

Ennen elämä on ollut huomattavasti yksinkertaisempaa, kun miehellä ja naisella on ollut selkeämmät roolit. Nykyään tasa-arvoistuneessa yhteiskunnassa selkeitä rooleja ei ole, vaan ns. miehen ja naisen työt ovat sekoittuneet ja se on tuonut paljon mahdollisuuksia, mutta samalla myös haasteita.Tony Dunderfelt tuo Suomessa esiin uusia ajatuksia parisuhteisiin liittyen ja hän on luonut hauskat termit kuvaamaan sitä, mitä nykyparisuhteissa helposti tapahtuu, jos ei osata olla valppaina. Mieheen iskee P.M.S eli passiivisen miehen syndrooma, kun hän kokee, että nainen, perheen superorganisaattori hoitaa helposti koko perheen asiat eikä häntä enää tarvita. Naista taas alkaa vaivaamaan P.I.S.S eli Paniikinomainen Itsenäisyyden Saavuttamisen Syndrooma, koska he ottavat liikaa vastuuta ja ajattelevat, että heidän pitää hallita ja kontrolloida kaikkea.  Been there.

Olen kirjoittanut aiemmin myös parisuhteen kolmesta vaiheesta (joita myös Tony tuo esille ja alunperin David Deida). Ykkösvaihe on se perinteinen malli, jossa mies tuo leivän perheelle ja nainen hoitaa kodin ja työt. Kakkosvaiheessa tasa-arvoistutaan ja mies pehmentyy ja nainen vahvistuu/itsenäistyy. Suhteen kolmosvaiheesta, jossa opimme ilmentämään uudella ja kehittävällä tavalla niin feminiinisiä kuin maskuliinisia ominaisuuksiamme on todella vähän esimerkkejä tässä yhteiskunnassa.

Useimmat nuoret kasvavat tässä ajassa suoraan kakkosvaiheeseen, jossa lähtökohtana on se, että mies ja nainen ovat tasavertaisia. Molemmilla on yhtälainen oikeus kehittää itseään ammatillisesti, ja molemmat on tasavertaisesti vastuussa kotitöistä. Kumpaakaan ei alenneta tai ylennetä. Kaiken perustana on vahva tasa-arvo ja toisen kunnioitus yksilönä. Olen myös itse kasvanut suoraan tähän vaiheeseen- minulle on ollut itsestäänselvää, että minulla on samat “oikeudet” kuin miehellä ja tasa-arvo on toteutunut hyvin aiemmissa suhteissani. 

Miksi aiemmat suhteeni ovat sitten päättyneet? Tasa-arvo ja toisen kunnioittaminen eivät ole riittäneet. Suhteiden tunnepuoli on ollut jumissa. Toisinsanoen minä olen ollut jumissa, ehkä kumppaninikin, koska samanlaiset vetävät toisiaan puoleensa. En ole aiemmin kokenut saavani riittävää turvaa vapauttaakseni padottuja tunteita = vapautuakseni. En ole ollut valmis. Myös liika samanlaisuus on ollut haaste. En ole ymmärtänyt, että juuri erilaisuuksien ruokkiminen pitää suhteen intohimoa elossa.

Olemme tässä suhteessa saaneet paljon maistiaisia kolmosvaiheesta. Tässä suhteessa meillä on ollut hyvin vahvaa läheisyyttä olla auki haavoittuvimmillekkin asioille ja toiveillemme. Olemme päässeet vapautumaan erilaisista lukoista, joita olemme kantaneet mukanamme tähän asti. Tätä emotionaalista vahvaa yhteyttä olemme ruokkineet ja osanneet hyödyntää ja samalla mies on saanut paljon työkaluja auttaakseen muita. Nyt olemme kuitenkin tilassa, jossa läheisyystankki on “täynnä”, mutta jokin uupuu.

Olemme kriisin keskellä, mutta kriisi ei välttämättä ole paha asia. Kriisi on oikeastaan täysin väärinkäsitetty asia kulttuurissamme. Kriisien tai ongelmien tarkoitus ei ole se, että niitä lähdetään useinkaan karkuun. Niiden tarkoitus on viestiä muutoksesta. Suhteen on tarkoitus uudistua ja muuttua. Se sama, mikä tähän asti on jotenkin toiminut, ei vaan enää toimi!

Ongelmien ongelma on kuitenkin se, että ne tulevat eteemme usein, kun meillä ei ole kapasiteettia tai kykyä nähdä laajempaa kuvaa. Luulemme, että jokin on lopullista, vaikka todellisuudessa eteemme tarjotaan mahdollisuuksia ja uutta, puhdasta pöytää. Ajatusvyyhti, joita jokin ongelma herättää on ohjelmoitu meihin jo pienenä. Kasauma epämukavia ja jopa sietämättömiä tunteita nousevat sisältämme ja heijastuvat yleensä siihen rakkaimpaan, läheisimpään ihmiseen. En vaan kestä tuota toista enää! Parempi olisi lähteä, olla yksin! Tosiasiassa meidän on vaikea hyväksyä omia tunteitamme, jotka sisältämme kumpuavat.

Näin kävi myös meille. Meinasimme uskoa noita tunteita, jotka nousivat tulvan lailla. 

Kehitys ja kasvu tapahtuu ihanteellisesti, kun on sopivasti haasteita ja stimuloivaa toimintaa – ja sitten lepoa ja palautumista. Kun elämä on kuitenkin pidemmän päälle hektistä – lapsiperheruuhkavuosirumbassa, vajotaan luonnollisesti vähän alaspäin. Stressitilassa suhdetta nakertavat roolit aktivoituvat – mies passivoituu ja minä alan suorittaa, hallitsemaan ja hösäämään. Alan kokea, että en tarvitse miestä enää mihinkään ja mies kokee, että ei voi antaa minulle mitään.

Viime aikoina tämä meni jopa niin pitkälle, että harkitsimme vakavasti asumuseroa. Aloin kokea, että arki olisi helpompaa, jos parisuhdetta ei olisi. Olin kevään aikana oppinut “pärjäämään” erinomaisesti lasten kanssa. Parisuhde oli jäänyt arjen jalkoihin, koska sille ei ollut tilaa eikä aikaa. Olemme pitkään vain “selviytyneet” arjesta, vähäisillä yöunilla..tämä alkaa olla jo mantra.  Kohtaamisemme olivat todella vaihtelevia. Välillä oltiin korkeissa sfääreissä, kun toisena hetkenä rämmittiin suossa. Vaihtelua tuntui olevan liikaa voimavaroihimme nähden.

Onneksi meillä oli lopulta kapasiteettia nähdä metsä puilta. Äkkinäiset, egon vallassa tehnyt päätökset eivät olisi olleet kovinkaan järkeviä tai tietoisia. Onneksi huomasin vilkuilla tuskani taakse ja uskalsin nähdä, että siellä asustelee itselleni tuttu tunne ylpeys. Olisi tavallaan helpompaa lähteä kuin jäädä. Sisäisen tuskan päälle on liimattu kyltti “kyllä minä pärjään – ja pärjään paremminkin, kyllä mä sulle näytän!” Heh.

Kun parisuhde muuttuu kilpailu- tai taistelutantereeksi vastakkain ovat (jälleen) kaksi miestä. Naisen maskuliinisuus haluaa voittaa ja kilvoitella. Hän haluaa näyttää joskus ylikorostuneestikin, että pärjää. Tämä on myös luonnollista, koska naisten kollektiivinen tehtävä tässä ajassa on löytää ja ottaa oma voima esiin, ja koska naista on alistettu miesten toimesta ties kuinka pitkään, niin sellaista vihaa ja katkeruutta saattaa hieman esiintyä. Joskus saattaa lipsua jopa sinne P.I.S.S -puolelle.

Jossain kohtaa sanoin miehelle, että en jaksa kuunnella enää yhtään teorioita parisuhteemme tilasta, vaan tarvitsemme apua ulkopuolelta! Avauduimmekin avulle ja sitä olemme hieman saaneet ja saamassa (nimimerkillä lastenhoidot ym kuviossa ei niin helppoa) ja se on vienyt eteenpäin. Antauduin myös tämän jälkeen kuuntelemaan erään mieheni valmentajan, Tony Robbinssin erinomaisen pätkän, jossa hän tekee intervention eräälle pariskunnalle ja he pääsevät yhden session aikana muuttamaan täysin suhdettaan. Tätä kuunnellessani tajusin, miksi minun on niin helppo olla ja miksi olisi niin helppo lähteä lasten kanssa. No miksi?Lapsen antama rakkaus on VARMAA. Lapsi rakastaa pyyteettömästi, ilman sääntöjä, no matter what. Sen sijaan puolison antama rakkaus on EPÄVARMAA. Hän ei suostukaan rakastamaan sinun säännöilläsi, tarkemmin: sinun EGOSI säännöillä. Koska parisuhde varsinkin pidemmällä tähtäimellä triggeröi egomme pintaan, alamme tiedostamattamme odottaa, että puoliso antaisi meille rakkautta tietyllä tavalla (johon olemme tottuneet lapsena), ja jos tämä ei toteudu, harmistumme.

Kun stressaavaa elämänvaihetta on jatkunut jonkin aikaa, alamme hakea varmuutta jostain ja epävarmuustekijät, kuten parisuhde lisäävät entisestään kuormitusta. Tämän vuoksi, uskon miksi monet naiset päättävät lähteä suhteesta, olinhan itsekin lähes samassa tilanteessa. Haluamme saada kontrollin tunteen elämästämme. Haluamme varmuutta. Haluamme rakkautta – meidän ehdoillamme. Ja se on luonnollista, mutta onko se silti välttämätöntä, jos tiedostaisimme tilanteen syvemmän merkityksen?

Tärkeintä parisuhteessa, perhe-elossa, vaikeinakin hetkinä ja aikoina olisikin se, että pyrkisi pysymään omassa voimassa ja sisäisessä totuudessa. Löytämään rakkaus egon takaa. On niin helppo nimittäin alkaa uskomaan sitä egoa: tarinaa, minkä vuoksi joku muu olisi parempi, yksin olisi parempi, kun olosuhteet muuttuu, sitten kun, Voimakkaat tunteet ja ajatukset ovat myös merkkejä siitä, että ego on vallassa. Toki joskus täytyykin lähteä. Huonoa kohtelua ei pidä tietenkään sallia, mutta tärkeää olisi tunnistaa se, että on itse vastuussa omista tunteista ja onnellisuudesta. Kun otamme itse vastuuta – pyrimme tulemaan vastaan, niin muutos hyvin todennäköisesti tapahtuu myös toisessa.

Lue: Miehen tehtävä ei ole tehdä naista onnelliseksi

Uskon, että jos rakkautta ja intohimoa on joskus ollut, se on siellä vielä, mutta jos emme tietoisesti anna sille tilaa ja aikaa tulla esiin, se hiipuu – ja ego alkaa ottaa vallan. Egon tunnistaa myös siitä, että se haluaa tietää mitä tapahtuu, se haluaa kontrolloida tulevaisuutta ja olla puikoissa. Elämä ja suhde kuitenkin elää tässä ja nyt. Monesti elämän päätökset tapahtuvat antautumalla tähän hetkeen ja avautumalla omalle sisäiselle totuudelle, joka on jotain ihan muuta, mitä mielessämme olevat ajatukset, uskomukset, toiveet ja odotukset. Kysymys: mitä minä voin tehdä, jotta muutos parempaan tapahtuisi sen sijaan että sitä odottaa toiselta on suurinta vastuunottoa!

​Me olemme oppineet jo monesti pysäyttämään riidan. Jos puhuminen menee helposti väittelyksi ja kilvoitteluksi, se ei vie mihinkään. Emme me aina onnistu, mutta joskus. Kun saa hieman tilaa, näkee laajemman kuvan. Joskus toinen lähtee kävelylle purkamaan whatsuppiin tunteitaan. Joskus kirjoittaminen auttaa. Joskus vaan se, että asia jätetään siihen eikä yritetä keskutelemalla ja analysoimalla saada ratkaisuja. Monesti suunta on fyysiseen läheisyyteen. Vetovoimaisuuden lisäämistä vielä opettelemme – edelleen, tässä lapsiarjessa.

Suhteemme täyttää näinä päivinä tasan 7 vuotta. Olikohan tämä nyt sitten se kuuluisa 7-v kriisi? 

Kaunista juhannuksen aikaa!
​<3: Heidi

Liity postituslistalle ja saat paluupostina “Tunnista sisäiset tarpeesi – VOIMApdf:n”:

Lisää kirjoittajalta Nainen Vol. 2 / Heidi Harju

Haluatko saavuttaa aidot unelmasi? Muista nämä kolme kohtaa

Aikamme haastava yhtälö on seuraava. Haluamme muutosta. Haluamme parempaa elämää. Haluamme jotain lisää,...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.