Kuljetaan yhdessä pelkojamme kohti

Olen kirjoittanut aiemminkin peloistani, mutta edelleen pahimmista peloistani kertominen kauhistuttaa. Olen oikeastaan yrittänyt vältellä sitä aihetta vaikka se on ollut keskeisenä teemana elämässäni ja teen jatkuvasti töitä näiden pelkojeni voittamiseksi. Lukio ikäisestä alkaen elämääni on varjostanut sosiaalisten tilanteiden pelko, joka on ajoittain saanut minut täysin lamaantumaan enkä ole pystynyt elämään normaalisti sen vuoksi.

Tietääkseni sosiaalisten tilanteiden pelko on kovinkin yleinen pelko, mutta silti siitä ei kovin paljon puhuta. Itselleni ainakin siitä puhuminen on ollut aina vaikeata, koska pelkoon liittyy syvästi myös häpeän tunne. Häpeän tuota pelkoani. En missään nimessä haluaisi, että muut tietävät pelostani, mutta oikeastaan siitä puhuminen on juurikin avain pelosta vapautumiseen. Kun pystyn hyväksymään pelkoni, se menettää valtansa.

Tiedän todella mitä on elää täysin pelon lamaannuttamana. Joskus olen miettinyt onko elämässä mitään järkeä, kun ei sitä edes uskalla elää. Pahimmat vaiheeni on ollut todella niin pahoja etten ole pystynyt lähtemään kotoa ulos. Pelkäsin joskus niin paljon jopa kaupassa käyntiä, etten kyennyt sinne menemään. Kouluun meno oli joskus niin pelottavaa, että saatoin kääntyä koulun ovelta takaisin kotiin. Muiden ihmisten edessä syöminen oli lähes mahdotonta. Pelkäsin lähes kaikkia tilanteita missä olin katseiden kohteena. Elämäni oli siis todella rajoittunutta.

Jokin minussa kuitenkin on aina puskenut eteenpäin ja olen tiedostanut, ettei pelkoni tule katoamaan niitä välttelemällä. Ymmärsin, että pelot on kohdattava ja se vaatii kovaa työtä ja itsetutkiskelua. Lääkityksen avulla pääsin takaisin kiinni normaaliin elämään, mutta suurin asia mikä vei eteenpäin oli uskallus kulkea kohti pelkoja. Ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen oppinut olemaan itselleni armollisempi ja hyväksyvämpi. Sitä tarvitaan paljon jos haluaa kulkea kohti pelkojaan.

Tärkein asia minkä olen oppinut on se, etteivät pelot välttämättä tule koskaan poistumaan, mutta voin silti tehdä asioita peloistani huolimatta. En voi vain odottaa pelkojeni katoavan jotta voin alkaa elämään täydesti vaan minun pitää opetella elämään pelkojeni kanssa, hyväksyen ne. Ja kun oppii hyväksymään pelkonsa ja pystyy myös puhumaan niistä muille avoimesti, ne eivät enää tunnu niin pahoilta. Ne eivät enää hallitse elämääni vaan minä hallitsen niitä. Pelkojen voittaminen ei mielestäni tarkoita sitä, että pelot katoavat vaan sitä, että uskaltaa toimia peloistaan huolimatta.

Ymmärrän, että pelkojensa kohtaaminen voi tuntua lähes mahdottomalta eikä itseltään pidä vaatia liikaa. Hitaasti ja rauhallisesti eteneminen toimii parhaiten. Se on vaatinut pitkän ajan, että olen päässyt tähän missä nyt olen. Pienin askelin olen aina mennyt vähän pidemmälle ja olen haastanut itseäni menemällä aina vain pelottavampiin tilanteisiin. Olen jopa osallistunut muutamaan teatteriesitykseen, jotka olen pelosta tärissen saanut suoritettua. Rehellisesti sanottuna en nauttinut niistä tippaakaan, mutta opin sen, että kaikesta todella selviää. Se ei ollut ehkä kivaa, mutta nyt tiedän, että tarvittaessa pystyn lähes mihin vain.

Pelkoni rajoittavat edelleen osittain elämääni. Välillä tuntuu todella turhauttavalta, kun pelko yllättäen ottaa vallan, mutta en aio luovuttaa. Aion edelleen jatkaa kulkemista pelkojani kohti ymmärtäen, etteivät ne ehkä koskaan tule mihinkään katoamaan. Silti voin elää ja tehdä asioita ja pärjätä vaikka pelottaisikin. Pelot kuuluu elämään ja on myös hyvä muistaa, että meillä kaikilla on niitä. Jos puhuisimme avoimemmin peloistamme ehkä sitä kautta auttaisimme itseämme ja toisiamme vapautumaan niiden vallasta. Uskon, että kaikilta löytyy rohkeutta kohdata omat pelkonsa, mutta yhdessä olemme jopa vielä rohkeampia.

 


Lisää kirjoittajalta Kaikki värini/Saana Repo

Oppiläksyni tällä tiellä

Tämä tie on ollut pitkä ja mutkainen ja se on sisältänyt paljon...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.