Kipujen aallonharjalla

 

Sieltä se taas saapui, salakavalasti iski kesken arjen , hiipi olantakaa tuoden painavan kipeän tunteen rintaan.Tunne, että se mitä teet ei  ikinä riitä.
Minä en ikinä riitä, en itselleni enkä muille.
Kipu joka tuntuu  pallona nilkassa, painolastina hartioilla.
Mä olen raahannut sitä painolastina mukanani koko elämäni, siitä on tullut kumppani jota en halua mutta jota ilmankaan en muka osaa elää.Sanotaan ,että rakkaus itseä kohtaan on se mitä heijastat myös ympärillesi.
Rakastamalla itseäsi ehdoitta juuri sellaisena kuin olet myös muut rakastavat sinua samoin.
Pieni lapsi on puhdasta rakkautta ja sitä rakkautta hän heijastaa ympärilleen saaden tätä rakkautta myös takaisinpäin.
Tai näin sen pitäisi olla.

Kun ihminen ei pysty rakastamaan itseään ei hän pysty varmasti myöskään rakastamaan ketään muutakaan.
Toki tämäkään ei täysin mustavalkoista ole, elämässä harvoin mikään asia on joko tai.
Rakkaus ja rakkaudettomuus itsessä on kuitenkin vahvasti läsnä kun puhutaan itsetunnosta.

Entä jos ei koskaan saa ehdotonta rakkautta tai hyväksyntää osakseen?
Entä jos kaikki rakkaus sekä hyväksyntä elämässä on täytynyt ansaita jollakin tapaa tai sitä ei siitäkään huolimatta saanut?
Ja kun sitä saa taas osakseen kuinka voi ikinä ottaa sitä avoimin sydämin vastaan ja luottaa siihen?

Tuntuu että , mulla on nykyisin enemmän kysymyksiä mielessäni kuin vastauksia.
Mä olen miettinyt paljon myös sitä ,kuinka pitkälle mä voin vain ymmärtää ja hyväksyä ne asiat mitä mulle lapsuudessani tapahtui.
En voi muuttaa niitä mutta missä kohtaa menee aikuisten ihmisten tekojen ja tekemättömyyksien ymmärtämisen raja?

Kuinka mä koskaan opin rakastamaan itseäni jos mulla ei ole siitä ollut ikinä mitään tervettä  mallia, kuinka mä voin ikinä riittää itselleni tai muille jos mua lapsena ympäröivät ihmiset eivät ole koskaan siihen mallia antaneet vaan vahvistaneet juurikin päinvastaista omien kipujensa ja keskeneräisyytensä vuoksi.

Ja miten pienistä asioista tuo rakkauden ja hyväksynnän malli olisi loppujen lopuksi ollut mahdollista saada.
Läheisyys, se että olisi saanut olla aikuisen lähellä ja sylissä ilman pelkoa poistyöntämisestä tai seksuaalisista teoista.

Kannustaminen, miten paljon pienelle ihmiselle merkitsee onistuminen ja se, että joku huomaa sen ja kehuu.
Hyvä itsetunto ei kasva haukkumalla, syyttämällä ja syyllistämällä etsien toisesta vain virheitä.

Osallistuminen lapsen elämään, koskaan ei saisi olla niin kiire tai häpeä itsestä etteikö lapselle tärkeisiin asioihin voisi osallistua.
9 vuotta peruskoulua olin jokaikisessä juhlassa yksin katsoen kuinka juhlatila täyttyy aina kaikkien muiden vanhemmista joka ikinen kerta toivoen, että edes joku tulisi katsomaan juhlia ja pitkään harjoiteltuja esityksiä

Iloitseminen lapselle tärkeistä asioista, mikään ei riko pienen ihmisen iloa ja onnea kuin aikuinen joka latistaa sen mitätöimällä ilon ensimmäisestä kerrasta lelukaupassa kiirehtimällä ja lopulta arvostelemalla lapsen haluamaa ensimmäistä omaa leluaan.

Lupausten pitäminen, on vaikea luottaa aikuisenakaan että mikään hyvä asia elämässä toteutuu koskaan jos lapsena oppii jo varhain , että lupaukset jostain hyvästä ja paremmasta on vain tyhjiä sanoja joilla halutaan saada vain toinen hiljaiseksi.

Rakkauden kertominen, kuinka kaiken tämän jälkeen voi rakastaa itseä tai edes hyväksyä itseään etenkin , kun koskaan kukaan ei edes kerro, että olisi tärkeä tai rakas kenellekkään koko lapsuuden aikana.
Kun kaikki teot vain antavat ymmärtää, että olet vain pakollinen paha, välttämättömyys joka on  vain hoidettava.

Kuinka tämän jälkeen voi kasvaa ehjäksi aikuiseksi  terveellä itsetunnolla?

Ei voikkaan, se on sula mahdottomuus kun sisällä on niin isoja kipuja käsiteltävänä sekä kohdattavana.
Toivon, että näiden kipujen kohtaaminen ja niiden hyväksyminen on edes pieni askel omaan eheytymiseen.
Rakkaus itseen etsii vielä tietänsä mun luokse mutta vaikka mä en vielä osaakkaan rakastaa itseäni täysin tälläisenä kuin olen koitan parhaimpani mukaan kuitenkin rakastaa omia lapsiani niin kuin olisin itseäni toivonut rakastettavan.
Se ei ole mennyt täysin ilman virheitä eikä kipuja mutta niillä opeilla mitä itse sain varmasti paremmin kuin kukaan edes on osannut kuvitellakkaan.
“Rakasta sinua”- lause ei kuulu meidänkään kodissa joka päivä mutta syli, halaus ja läsnäolo on kuitenkin joka hetki.

Ehkä koittaa vielä päivä jolloin mäkin uskon että riitän ja kelpaan juuri tälläisenä omana itsenäni ja kipu jota olen kantanut mukanani koko elämäni on vihdoin poissa ja kaikki sisimmässäni kantamani kysymykset ovat saaneet vastauksensa.
Matka itsensä rakastamiseen ja hyväksyntään ei varmasti ole helppo mutta haluan uskoa, että se on sen arvoinen.

Lisää kirjoittajalta Sirpaleista tehty

Kipujen aallonharjalla

  Sieltä se taas saapui, salakavalasti iski kesken arjen , hiipi olantakaa...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.