Keskeneräisesti väsynyt

 

Taas kerran tunnen itseni uskomattoman väsyneeksi. Tilani ei nyt varsinaisesti yllätä minua, tällaista toisinaan vähäenergisempiin sfääreihin menoa eloni on ollut jo pidemmän aikaa. Olen hakenut itselleni apua sieltä ja täältä, ottanut osaa kursseille ja vertaisryhmiin, lueskellut kirjallisuutta, vastaanottanut täydentäviä hoitomuotoja, joogannut ja jumpannut ja mitähän vielä. Silti tuntuu, että hetken helpotuksen ja joidenkin toispuoleisten oivallusten jälkeen olen jälleen tukossa, jumissa.Kaiken kaikkiaan tuntuu, että kierrän kehää. Palaten aina lähtöruutuun. Tai kai sitä oikeasti tekee spiraalinomaisia hypähdyksiä asteittain, pikkuhiljaa jonnekin suuremman ymmärryksen tasolle. Mutta juukelis puukelis, ei ole helppoa minulle tämä ihmisen kehossa käyskentely. Toiset ovat tyytyväisinä suorittamassa elämää mutta tää pää ei voi käsittää, että missä mättää, kun kaiken ulkoisen ”kaikki on hyvin” kartoituksen jälkeen sisäisesti tuntuu, että ei vaan ole.

Minulle on koetettu järjellisesti selittää asioita ja annettu erinäisiä elämänohjeita korulauseilla. Ei apua, ellei sitten suurempi tuskastuminen ollut niiden tarkoitus. Itselle jäävä olo kun on tyyliä: ”Olen huonompi kuin muut, kun en asetu muottiin”.

Olen aina tottunut pärjäämään itsenäisesti. Se on ollut mallinani jo aika pienestä pitäen. Äitini sairastui psyykkisesti minun ollessa vauva ja joutui lopulta laitoshoitoon. Toki minua hoiti silloin isäni lisäksi tätini ja mummini, mutta kiintymyssuhde äitiini taisi jäädä syntymättä. Olen perheen esikoinen, joka myöhemmin otti roolin huolehtia pienemmistä sisaruksista ja jolle on jollain tasolla sälytetty tietynlainen vastuu heistä aikuisiälle asti. ”Puhu sinä nyt hänelle, kun sinua hän kuuntelee” on kuultu useammin, kuin kerran. Minua on aina pidetty vahvana ja pärjäävänä ja sitä olen myös halunnut olla. Tsemppaus siihen on myös ulkopuolelta ollut vahvaa: jaksaa jaksaa.

Vai jaksaako sittenkään? Vuonna 2008 aloin saada ensimmäisiä uupumisen oireita ja lähdin sinä talvena kuukauden ”itsehoito-lomalle” Intiaan. Pomoni selitteli asiaa, kuinka kesälomani oli ollut vain 3 viikkoa ja tämä varmaan vain syynä jaksamiselleni. Se tuntui järkeenkäyvältä, vaikka olinkin alkanut miettiä, olenko ylipäätään työssä, missä haluan olla. Loman jälkeen palasin töihin voimaantuneena ja tein päätöksen hakea opiskelemaan ammattikorkeakouluun. Tulin valituksi sosionomi-opintoihin ja aloitin monimuoto-opinnot iltaisin syksyllä 2009. Töiden ja koulun yhdistäminen oli kuitenkin paljon voimia vievää ja lopulta jäin pitkälle sairaslomalle työelämästä. Sairasloman päättyessä aloitin opintovapaan, jonka loputtua irtisanouduin vanhasta työstäni. Oli lopulta tullut aika päästää irti vanhasta.

Opinnot sain loppuun keväällä 2013. Saman vuoden lokakuussa synnytin poikani, jonka kanssa olin kotona noin puolitoista vuotta. Yöherätyksiä ja yösyöttöjä eli väsymystä ja hormonimyrskyjä sekä parisuhde ihmisen kanssa, jonka kanssa ajauduimme vanhoihin (vaillinaisuuden?) toimintamalleihin niitä osaamatta purkaa. Toinen reagoi räjähtäen ja toinen sisäänpäin kääntyen. Perheneuvolassa kävimme kuuntelemassa ja katselemassa taululta kuinka tässä nyt on tämä meidän toimimaton toimintamalli. Apua työstämiseen ei osattu antaa. Lopulta päädyimme eroon. Parisuhdekriiseilyn aikaan olin myös aloittanut työt vanhalla urallani, jonka olin vannonut jättäneeni jo taakse. Lisää kriiseilyä ja pahoinvointia. Ero oli lopulta hyvä syy jättää ne hommat taakse, jälleen kerran. Ja nyt päättäen, että se oli siinä. PISTE.
Sen jälkeen olenkin ollut enemmän ja vähemmän työttömänä, tyytyväisesti. Viime syksynä aloitin diplomishiatsuhoitajan opinnot, joiden parissa tunnen olevani oikealla tiellä. Noin 18 vuotta sitten syttynyt kiinnostus vaihtoehtoisiin, tai ehkä paremmin sanottuna täydentäviin hoitomuotoihin, pääsi jälleen valloilleen opintojen myötä. Kurssiviikonloput pienessä, tiiviissä, samanhenkisessä ilmapiirissä ovat todella voimaannuttavia ja myös herkistäviä. Niistä hetkistä löytyy myös ymmärrystä ja armoa itseä kohtaan.

Vähän aikaa sitten kirjastossa käsiini sattui Katri Syvärisen kirja ”Löydä elämän taika – sisäinen matka suorittamisesta iloon”. Kirjassa Katri kertoo oman tarinansa uupumuksen selättämisestä. Kun lukee samoissa marinadeissa pyörineen ihmisen tekstiä, sanoja joissa on omakohtaista kertomusta ja oivallusta (eikä mitään ruusunpunaista pitsireunusta), on kuin keskustelisi sielunystävän kanssa. Just noin minäkin ajattelen! Tuo on ihan samaa, miten minä sen olen kokenut! Kirjan myötä tajusin taas, että elämä haraa vastaan, koska se koettaa tuuppia minua oikealle tielle. Kun en sille avaudu, se jatkaa tuuppimista. Tuntuu, että työskentely itseni kanssa on niin kesken. Eikä sitä kai koskaan oikeasti valmiiksi tulekaan. Kun lähtee tälle henkiselle itsetutkiskelun tielle, voi olla varma, ettei elämä kuljekaan enää samaa ”onnistumisesta kepeyteen-tietä”, mitä nuorempana.Itsestäni on usein tuntunut siltä, että kaikilla muilla on elämä hanskassa ja hanskat taskussa mutta minulla ne hanskat on edelleen hukassa. Toinen putosi katuojaan ja toinen roikkuu puun oksilla. Olen lukenut ja kuunnellut toisten kasvutarinoita ja vertaillut itseäni niihin, jotka ovat muutamien kipuiluvuosien jälkeen saaneet langat käsiinsä ja voivat nyt hyvin. Koen itseni epäonnistuneeksi, kun kipuilua on jatkunut jo ainakin kahdeksan vuotta. Olenhan jo yli neljänkymmenen ja toisinaan tuntuu, että reaktioni vievät minut edelleen vahvasti teiniangstien äärelle. Vaikka järkeillen tiedän, kuinka vertailu on turhaa ja jokaisella on oma tiensä kuljettavanaan.

Tällä viikolla pääsin vihdoin noin kahden kuukauden jonottamisen jälkeen lääkäriin. Purin väsymystäni ja ärsyyntymistäni, kun välillä tuntuu ettei saa otetta asioista ja pienikin vastoinkäyminen laukaisee suuren reaktion.  Tietyin väliajoin vain suuri ärsyyntyminen ja kaikenkattava pahoinvointi vyöryy kuin hyökyaalto ylitseni. Mistä helvatasta se aina tulee, kyselen itseltäni. Masennustesti antoi viitteitä masennuksesta. Eilen vietin aamupäivän labrassa verikokeissa ja EKG:ssä. Selvitetään ensin voiko takana olla mitään fyysistä.

Tänään oloni ei ole millään lailla masentunut tai ärsyyntynyt, mutta syvällä sisällä tunnistan uupumuksen. Hitaan, raskaan energian. Aurinkoinen kevätsää ja aamujoogailu tuo pirteyttä ja voimaa ja mieli tekisi tehdä vaikka mitä, mutta sisin stoppailee menoa. Sanoo, että kuuntele itseäsi, elä hetkessä. Toistelee mulle Hidasta elämää-sivuston vanhaa slogania: Hidasta, olet jo perillä. Suorittajankin sydän sen tietää, vaikkei järki meinaa uskoa.Väliin tuntuu, että mun asetuksissa on jotain vähän vinksallaan kun pitää tahkota samoja kipuja uusiksi. Silti tunnen vahvasti, ettei tätä vinksahtaneisuutta korjata millään ihmepillerillä. Se sisäinen työ, jota minun onnellisuus ja tyytyväisyys elämään vaatii, on minun itse läpikäytävä kohtaamalla kaikki tunteeni ja kuohuni. Tai kuten Katri kirjassaan asian esittää, kuorimalla itsestäni kerros kerrokselta esiin se minä, joka todellisuudessa olen. Ja hyväksyä se, joka sieltä kuoriutuu!

Keskeneräinen ja silti riittävä.

Lisää kirjoittajalta Naiseuden Voima

Hehkuva Minä- kurssin antia

Iina Laine on tehnyt muutosleikin monelle Naiseuden voiman blogaajalle, jonka avulla he...
Lue lisää

Ei kommentteja

  • Et arvannut kirjoittavasi minusta kun kirjoitit sinusta. Omanlaisensa taustat, elämänkulut kummallakin, mutta kokemus elämän kipeydestä kovin yhteisesti jaettu. Sanat kuin minun suustani. Kivun kipeimmässä ytimessä ei sekään helpota, että jossain on joku joka kokee samoin. Mutta varovaisenkin valon hetkellä kyllä. Että en ole aivan niin yksin ymmälläni.
    Kiitos Kirsikka kun kirjoitat!

    • En arvannut en. Vaikka kyllä mä sen arvasin, että en kipuni kanssa yksin ole…Ollaan yhdessä ymmällään <3

  • Hyi nyt helevata kun ihan kylmäs ja hetiperään lämmitti lukea tätä sun tekstiä. Ihan ois voinut olla mun kynästä, melkein sanasta sanaan. Kiitos kun jaoit tämän! Tää rohkaisi mua tekemään omatkin tuntemukset enemmän julki. Kaikkea hyvää ja rohkeutta sulle! <3

    • Oi anteeksi että nyt vasta huomaan sinun kommentin. Kiitos kun luet, kiitos kun olet. Yhdessä mutta erillään kohti uusia päiviä. Ihanaa kevättä sulle <3

  • Jaksaa, jaksaa… ja hanskat hukkuu. Tuntuu niin tutulta! Oma opintovapaani on päättymässä ja paluu entistä pahempaan pullaan olisi edessä. En kestä edes ajatusta, mieli haluaa töihin ihmisten pariin, auttamaan ja tutkimaan ikuisten palaverien ja IT-ongelmien sijaan. Irtisanoutuminen ainoa vaihtoehto, pelottaa vaan niin paljon, että miten sitä selviytyy.

    • Uskon, että pelottaa. Tuntematon pelottaa aina. Monesti ja oikeastaan melkein aina kun katsomme taaksepäin tehtyjä ratkaisujamme, ihmettelemme kuinka se pystyikin pelottamaan niin paljon. Itsekin ammatillisten pelkojen kanssa kipuilen. Kai sitä kaikelle on oikea aika, irtipäästö voi tapahtua vasta kun on valmis siihen. Voimaa ja rohkeutta <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.