Kenen unelmaa elät?

Soundtrack: Aretha Franklin – Let It Be 

Koko syksyn olen paininut päämärättömyyden ja selittämättömän alakuloisuuden tunteen kanssa. Työhön on ollut vaikea tarttua, sillä en ole kokenut sen johtavan mihinkään. On kai sanomattakin selvää, että merkityksellisyyden tunteen puute romuttaa arkea melko perustavanlaatuisesti. Asioiden polkiessa paikallaan kärjistyy tilanne ainekin kaltaiselleni perfektionistille tyytymättömyydeksi itseä kohtaan. Mikä minussa on vikana, kun en ole tehokas ja aikaansaava?

Itsekritiikin ohella myös syyllisyys puristaa rintaa. Kaikki on, kuten olen aina unelmoinutkin, tai vähintään olen askarrellut elämästäni sellaisen, että olen kovaa vauhtia saamassa unelmiani kiinni. Siltikään en koe sen suurempaa iloa tai onnea. Kiittämätön ja kyltymätön, sellaisena itseni näen ja tunnen tukehtuvani.

Koska elämä on mitä on – ylämäkiä ja alamäkiä – myös syksyni on aaltoillut nousujen ja laskujen mukana. Ikävät ja puuduttavat tuntemukset ovat kulkeneet mukanani keveämpinä päivinä ohuena, lähes huomaamattomana varjona, mutta huonon päivän saapuessa ne ovat hypänneet ohjaksiin ja tehneet temppunsa. Tunnen fyysistä huonoa oloa, vatsakipua, painetta rintakehässä ja jännitystä niskassa. Samalla vellon kammottavissa mielenmaisemissa, yksinäisyyden ja itseinhon ristiaallokossa. Kaikki, minkä tiedän olevan kaunista ja sykähdyttävää, on peitelty utuisella kyynelverholla.

Mitä lähemmäs talvea kuljin, sitä enemmän mustia päiviä kalenteriini mahtui. Kaikki tuntui samalta, tyhjältä ja yhdentekevältä. En nauttinut lukemisesta tai liikunnasta, en jaksanut hymyillä naapureille tai kaupan kassalle. Minun paloni oli hiipunut pieneksi kituuttavaksi liekiksi, joka valaisi kaiken näyttämään samalta harmaalta päivästä toiseen.

Lopulta sain tarpeekseni. Tahdoin löytää silmäkulmiini läikehtivän ilon ja tuntea unelmani, intohimon niiden takana. Ja koska mikään tunne ei todellisuudessa ole ulkoa ohjautuva, oli minun käännyttävä sisään päin. Minä pysähdyin.

Minä pysähdyin.

Pysähdyin kuulemaan, mitä paha olo tahtoo minulle kertoa. Monesti kehomme tietävät ennen mieliämme, että jokin asia on meille hyväksi tai vahingoksi, kaipaa ehkä huomiota tai muutosta. Alitajuntaan työnnetyt, kielletyt ajatukset tulevat pintaan fyysisinä oireina, mahdollisesti sydämentykytyksinä tai päänsärkynä, ehkä kokonaisvaltaisena ahdistuksena, kuten minulla. Juuri tämä oivallus saattoi minut lopulta matkalle itseeni.

Kysyin itseltäni yhä uudelleen: Mitä kehoni tietää, mutta mieleni ei uskalla vastaanottaa? Ja kun matka eteni, vastaukset alkoivat vähitellen hahmottua. Aluksi epäselvinä luonnoksina, mutta hetki hetkeltä yksityiskohtaisempina ja värikylläisempinä. Huomasin toistuvan kaavan; joka kerta, kun putosin ahdistukseen, aloin suunnitella vaihtoehtoista elämää ja uraa. Ja joka kerta elämä ja ura näyttäytyivät suunnitelmissani samana. Tämän rinnalla kartoitin lähdettä hyvään oloon ja keveyteen. Milloin olen viimeksi ollut aidosti onnellinen ja toteuttanut itseäni? Kartta johti minut muutaman vuoden taakse, samankaltaiseen tilanteeseen, johon mieleni ahdistuksen saapuessakin hakeutui.

Ällistyin. Enhän minä voi tahtoa muuta, kuin sen, mitä minulla tässä ja nyt on. Tätähän olen aina toivonut. Eikä kyse ole ainoastaan siitä, että kuljen mielestäni oikeaa elämäntietä, olenhan saanut tälle vahvistusta myös muualta. Sinä olet omalla alalla ja polulla. Sinä olet taitava siinä, mitä teet. Minä olen omalla alalla ja polulla. Minä olen taitava siinä, mitä teen. Mutta missä lopulta menee raja?

Omien ja muiden odotusten, unelmien ja ajatusten rajamaasto voi toisinaan olla häilyvä. Etenkin, jos luonteesta löytyy voimakkaita herkkyyden ja empatian, sekä miellyttämisenhalun ja täydellisyyden tavoittelun elementtejä. Se, mitä pitää omana unelmanaan, saattaakin olla rakennelma ulkopuolisia ääniä, taustahälinää sekä mukavuudenhalua. On helpompi toteuttaa toiveita kuin luoda niitä, mukautua ja hakeutua tilanteisiin, joissa tietää pärjäävänsä ilman skismaa, myrskyjä ja ponnistelua. Mutta kuten sanotaan: ”Do what is right, not what is easy.” Helppo tie ei aina ole oikea.

“Do what is right, not what is easy.”

Aloin työstää ajatusta – ehkä tämä ei olekaan lopullinen suuntani – pilkoin sitä pieniksi palasiksi, sellaisiksi, ettei se jäisi kurkkuun kiinni. Edelleen käyn läpi ajatusta ja sen herättämiä tuntemuksia. Päällimmäisenä on pelko ja jonkinasteinen kieltämys: minä en tahdo muutosta, tahdon tasaista ja turvallista. Voisivatko vuoret, meret ja mantereet lakata liikkumasta, sillä olen väsynyt aloittamaan alusta, piirtämään jälleen uudet koordinaatit kartalle?

Silti jossain sisälläni tuikkii pieni valo, rauha, joka lähettää hiljaisia viestejä. Kaikki järjestyy lopulta. Ne viestit olivat pitkään hukassa. Vedän keuhkot täyteen ilmaa ja annan uloshengityksen virrata ohuena nauhana huulieni välistä. Kyllä, kaikki järjestyy.

Lisää kirjoittajalta Miten elämä lausutaan?/ Pinja Uotila

Ajatuksen anatomia eli miten ojentaa mielen mutkia

Mielesi on kullanarvoisin työkalusi. Opettele hallitsemaan sitä sen sijaan, että antaisit sen...
Lue lisää

2 Kommenttia

  • Olen nyt jonkin aikaa seurannut sun kirjotuksia täällä. Melko melankoliselta ja toisaalta ihanan avoimelta kuulostaa. Samaistun monessa kohtaa, osaltaan oon hyväksyny tän surumielisen puolen osaksi minua, mutta toisaalta taas tiedän etten selviä enää yksin. Ulkoapäin harva varmasti arvaa missä jamassa olen, päälle kaikki näyttää menevän todella hyvin ja mallikkaasti.

    “Koko syksyn olen paininut päämärättömyyden ja selittämättömän alakuloisuuden tunteen kanssa. Työhön on ollut vaikea tarttua, sillä en ole kokenut sen johtavan mihinkään. On kai sanomattakin selvää, että merkityksellisyyden tunteen puute romuttaa arkea melko perustavanlaatuisesti.”

    “Itsekritiikin ohella myös syyllisyys puristaa rintaa. Kaikki on, kuten olen aina unelmoinutkin, tai vähintään olen askarrellut elämästäni sellaisen, että olen kovaa vauhtia saamassa unelmiani kiinni. Siltikään en koe sen suurempaa iloa tai onnea.”

    Nämä ovat kun omista ajatuksista. Tavallaan kun tietää, että monella muulla on asiat paljon huonommin, itse ainakin koen syyllisyyttä tilanteesta, miks mä voin näin huonosti. Ja toisaalta kysyn itseltäkin, miks ihmeessä mä voin näin huonosti? Epämääräinen paha olo, en tiedä mistä johtuu. Munhan pitäis olla onnellinen. Pitäis.. Olen omalla kohdalla muuttanut kaikki muutettavissa olevat asiat hyväksi, työpaikka, koti, opinnot ja niin edelleen, kaikki on mallikkaasti, siltikään en voi paremmin. Hain onneksi apua ja pääsin avun piiriin, työterveyttä ei voi liikaa kehua. Sitä kautta lääkitys unettomuuteen ja mielialaan, kontakti psykologin kanssa ja jatkossa psykoterapiaan. Onneksi saan apua näiden solmujen ratkomiseen.

    • Ihanaa kuulla, että hait ja sait apua. Joskus ulkopuolinen tuki on parasta, mitä voi tapahtua. Me ei olla yksin, vaikka joskus siltä tuntuukin. Voimaa talveesi. <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.