Kaipaan sinua, rakas

Soundtrack: The Wind and The Wave – Chasing Cars 

On sunnuntai-ilta ja istun keittiön pöydän ääressä koira jalkoihini nukahtaneena. Tuijotan edessäni olevaa, ajat sitten jäähtynyttä teekuppia. Poskieni iho on muuttunut kyyneleistä kirveleväksi, silmiäni peittää sumu. Minä olen yksin ja yksinäinen, tyhjiössä itseni sisällä, enkä saa kontaktia mihinkään. Suruni muuttuu lyijynraskaaksi miettiessäni edessä olevaa pitkää viikkoa ilman häntä. Toivon, että perjantai tulisi sitä nopeammin, mitä kovemmin sitä odotan.

Hän, jota odotan, on puolisoni. Voisin nimittää häntä myös aviomiehekseni, parhaaksi ystäväkseni, rikoskumppanikseni, rakastajakseni tai sankarikseni. Elämänkumppani, osa minua.

Olemme aina eläneet näin, ensin etäsuhteessa, sittemmin avioliitossa. Muttei meillä ole muitakaan vaihtoehtoja, sillä meitä kiskoo kolme eri voimaa; henkilökohtaiset intohimomme, minuutemme ja intressimme sekä toisaalta rakkaus ja yhteys. Minä opiskelen täällä, koska se on kutsmukseni, hän työskentelee siellä, koska se on hänen kutsumuksensa. Me olemme yhdessä, sillä rakkaus on ainoa oikea tie. Ei meidän tarvitse luopua itsestämme saadaksemme toisemme.

Minä, hän ja me – ikuinen tasapainottelu. Samaan aikaan yhdessä ja erillään. Kuinka te kykenette tuohon? Minulta kysytään, enkä osaa antaa vastausta. Välillä tuntuu, ettemme kykenekään.

Suhteemme alkuaikoina kuvittelin olevani kaikkivoipa, tottuvani aikananaan vallitseviin ja tuleviin olosuhteisiin – jatkuvaan ikävään. Monesti jopa nautin etäisyytemme tarjoamasta vapaudesta; minulla oli mahdollisuus elää poikkeuksellisen itsenäistä ja rauhallista elämää parisuhteessa. Se tuntui introvertista helpottavalta. Mutta sitä mukaa, kun tutustuimme, kasvoivat rakkaus ja ikävä käsikkäin aina vain täydemmiksi ja suuremmiksi.

Jos jotain olen suhteestamme oppinut, niin sen, ettei ikävään totu tai turru. Joka sunnuntai, kun hän nousee junaan, minä itken ja tunnen tyhjyyttä. Jokainen maanantai, tiistai, keskiviikko ja torstai kaipaan niin, että sattuu. Pieni kaksiomme tuntuu valtavalta, kun kävelen sen läpi ilman häntä.

Patrick Karkkolainen Photography

Ikävä rakentaa minuun pelkoa ja unelmia. Unelmat liittyvät meihin, yhteiseen arkeen. Aamukahveihin ja halauksiin työpäivän jälkeen, iltauutisiin hänen kainalossaan, uniin, joita näemme iho ihoa vasten. Tavallisia asioita, jotka on tehty rakkaudesta, sitä unelmani ovat.

Ja kuten yleensä, mitä suurempi unelma, sitä enemmän se pelottaa. Minä pelkään, ettemme lopulta osaa olla yhdessä. Pelkään, että erillään vietetyt vuodet tekevät meistä pysyvästi erilliset. Mitä jos jokin perjantai en enää tunnista häntä, seisomme rautatieasemalla katsoen toisiamme kuin kaksi vierasta?

Onneksi unelma on pelkoa isompi. Tämä on ohimenevää, tilapäistä, väliaikaista, sanon itselleni ja uskon. Sillä kaikki, myös välillämme oleva kolmesataa kilometriä, voi luoda valoa.

Meidän valomme on antautuminen, luottamus ja läsnäolo. Kun yhteistä aikaa on viikossa puolitoista vuorokautta, siitä pitää kiinni: jokaista pienen hetken murto-osaakin hellii, vaalii ja arvostaa. Vietämme viikonlopun lähekkäin, kiinni toisissamme. Ihmiset pitävät meitä ehkä imelinä, kun halailemme kahvilan jonossa, mutta ei sillä ole väliä. Kietoudun tiukemmin hänen kainaloonsa.  Kotona annan katseeni levätä hänessä, kun hän pukee paidan, lukee mainoksia, tiskaa, silittää kissaa tai nostaa jalat sohvan käsinojalle. Tahdon tallettaa itseeni kaiken hänessä.

Ja kun hän on poissa, minä vain suljen silmät ja tunnen. Tiedän, että jossain kaukana hänkin tuntee.

Me olemme punoneet pienistä, kokonaisista hetkistä jotain, mitä ei voi mitata millään matemaattisilla yksiköillä tai määritellä inhimillisin termein. Se pitää sisällään vuoroveden lailla vaihtuvan tyhjyyden ja täydellisyyden, kaipuun, kivun ja solutasolla värähtelevän yhteyden. Olemme antautuneet, uskaltaneet jatkaa käsi kädessä, vaikka kätemme toisinaan olisivatkin päivän matkan päässä toisistaan.

Rakastan sinua, kuiskaan ilmaan ja pyyhin viimeisen kyyneleen silmäkulmastani.

Lisää kirjoittajalta Miten elämä lausutaan?/ Pinja Uotila

Ajatuksen anatomia eli miten ojentaa mielen mutkia

Mielesi on kullanarvoisin työkalusi. Opettele hallitsemaan sitä sen sijaan, että antaisit sen...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.