Joulutarina

Istuipa kerran kaukaisen valtakunnan kaukaisimman pilven reunalla kaksi lasta, Tähti ja Tuike. He katselivat jalkojensa alla tummana ja epäsäännöllisenä levittäytyvää maata ja nojasivat kevyesti toisiinsa. Lapset juttelivat aivan hiljaa ja jokaisen sanan mukana levisi pakkasilmaa heidän ympärilleen.

“Miksi maassa on niin pimeää?”, kysyi Tähti.

Siinä kaukaisessa valtakunnassa missä lapset asuivat, oli melkein aina valkeaa ja valoisaa ja ainoastaan kerran päivässä saapui kaunis ja heleä topaasinsininen hetki. Pimeä tuli vain, kun sulki silmänsä, eikä Tähti voinut mitenkään ymmärtää, miten jotkut jossain alhaalla saattoivat elää sellaisen jatkuvan hämärän sylissä.

“Maassa on pian joulu”, vastasi hieman vanhempi ja viisaampi Tuike, “aina ennen joulua on pimeää, että ihmiset joulun koittaessa voisivat juhlia valoa.”

Tähti nyökkäsi, vaikkei varsinaisesti vieläkään aivan käsittänyt. Oli tarpeeksi kummallista yrittää kuvitella ketään, joka pystyi elämään ja iloitsemaan kaikessa pimeydessä, mutta eniten Tähti ihmetteli juhlimista – miksi kukaan juhlii valoa, kun valo oli jo valmiiksi kaikkialla, kai ihmistenkin täytyi se tuntea. Hän vilkaisi Tuiketta, joka tuijotti vakavana johonkin kauas, mietti ehkä itsekin pimeää.

Kului hetki, ehkä minuutti tai tunti, ja lapset vain istuivat hiljaa ajatuksissansa.

Aina ennen joulua on pimeää, että ihmiset joulun koittaessa voisivat juhlia valoa.

Samassa jostain kuului kirkas helähdys ja heti perään toinen ja kolmas. Tähti ja Tuike katsoivat kummissaan toisiinsa ja kuuntelivat tarkemmin. Helähdysten sarja jatkui ja jatkui, kuin joku olisi soittanut kellopeliä jossain kaukana ja antanut äänen kaikua ja helmeillä ympäriinsä.

“Tuike, miksi maa helisee?”, Tähti kuiskasi silmät pyöreinä hämmästyksestä.

Ja tosiaan, äänet kantautuivat kaukaa maan pinnalta asti, jostain sen saman hämärän keskeltä, jota lapset vasta aivan äsken olivat yhdessä tuumin ihmetelleet. Helinä voimistui voimistumistaan ja hetki sitten pelkkänä etäisenä kaikuna soineet sävelet tuntuiva nyt syvällä lasten sisuksissa saakka. Koko heidän pilvensä värähteli, kun maan ääni kulkeutui heidän luo.

“Katso Tähti!”, huudahti Tuike ja osoitti suoraan alas pimeään, juuri sinne, mistä helinä kantautui.

Keskellä suurta, mustaa pimeyttä loisti pienistä pienin valo.

Ja koska lapset ovat luonnostaan uteliaita, Tähti ja Tuike oikaisivat sanaakaan sanomatta siipensä, pyyhkivät kuurankukat ja lumikiteet helmoiltaan ja loikkasivat pilveltä. Matka maahan oli pitkä ja raskas kulkea. Satoja valtakuntia, erämaita ja korkeita, usvapeitteisiä vuoria sekä lukemattomia taivaan korkeuksia ja kerroksia ennen kuin heidän pienet lapsenvarpaansa koskettivat maanpintaa.

Keskellä suurta, mustaa pimeyttä loisti pienistä pienin valo.

Maa tuntui Tähden ja Tuikkeen paljaiden jalkapohjien alla kummalliselta, kylmältä, kovalta ja hieman kostealta. Siellä täällä lojui pieniä kiviä ja käpyjä ja kaikenlaista muuta, joka jalan alle jäädessään sai kiljahtamaan säikähdyksestä ja kivusta.

Mutta vielä sitäkin hurjempaa oli pimeä. Vaikka lapset olivat monesti viettäneet aikaa pilvensä reunalla ja seuranneet synkän sävyistä maanpintaa, eivät he olleet voineet edes kuvitella, miltä se oikeasti tuntuisi. Kuin kaiken ylle olisi laskettu pikimusta, paksu sametti, joka nielaisi sisäänsä, vaimensi äänet ja teki silmistä tarpeettomat. Voi miten lapset kaipasivatkaan puhtaanvalkoista kotiaan!

“Ei meillä ole mitään hätää”, Tähti nyyhkäisi ja Tuike tarttui häntä kädestä.

Kummastuksissaan ja säikähtäneinä lapset olivat jo melkein unohtaneet, miksi olivat lentäneet maahan, kunnes kuulivat jälleen helähdyksen. Nyt ääni oli hyvin voimakas ja kantautui selvästi jostain lähistöltä. Tähti ja Tuike heristivät korviaan ja virittivät kuulonsa äärimmilleen. Pitkän ja syvän hiljaisuuden rikkoi kuulas helinä yhä uudelleen ja uudelleen ja pienen tutkailun jälkeen lapset löysivät suunnan, jota kohden kulkiessaan helinäkin voimistui.

Kului vain muutama siivenisku ja pari hassua askelta ja lapset löysivät äänentekijän. Suurista suurimman kuusen juurella istui pienistä pienin ihmisolento – ehkä jopa pienempi kuin lapset itse olivat – ja itki. Ja joka kerta, kun kyynel tipahti maahan, helähti niin kuin joku olisi kilistänyt kristallia. Pienen ihmisen käsissä oli lyhty ja lyhdyn sisällä lepatti kynttilän liekki, arvatenkin sama valo, jonka lapset olivat pilvenreunaltaan aiemmin nähneet. Tuike ja tähti kulkivat hipi hiljaa lähemmäs olentoa.

“Hei”, sanoi Tuike varovasti.

Ihmisolento säpsähti ja nyyhkytys helähtelyineen lakkasi, vaikka suru jäikin hänen silmiinsä. Laskeutui hiljaisuus. Siinä he nyt tuijottivat toisiaan, kolme pientä otusta, hieman peloissaan, mutta hento uteliaisuudenpilke silmäkulmissa. Hiljaisuuden rikkoi ihmisen värisevä ääni:

“Oletteko te enkeleitä?”

Tähti ja Tuike vilkaisivat toisiaan hämmästyneinä.

“Me olemme ihan tuiki tavallisia lapsia, minä olen Tähti ja tuo tuossa Tuike”, tokaisi Tähti.

Jos lapset olivat äsken näyttäneet hämmästyneiltä, ei se vetänyt vertoja pienen ihmisen ihmetykselle. Hänen katseensa liikkui Tähden kasvoista hänen siipiinsä, siivistä Tuikkeen siipiin ja kasvoihin. Ihmisolento mittaili lapsia ällistyksestä ymmyrkäisenä, koetti käsittää, mistä ja miten nämä siivekkäät lapset olivat tänne tupsahtaneet ja miten niihin tulisi suhtautua.

“En ole koskaan nähnyt lapsia, joilla on siivet”, nielaisi ihmisolento tietämättä itsekään aivan tarkalleen, mistä löysi rohkeuden puhua, “olenhan minäkin lapsi.”

“No missä sinun siipesi sitten ovat?”, huudahtivat Tähti ja Tuike yhteen ääneen.

Nähkääs, kaukaisessa valtakunnassa, siellä missä Tähden ja Tuikkeen kotipilvikin sijaitsi, siellä kaikilla lapsilla oli siivet. Oikeastaan aivan kaikilla oli siivet, mutta jostain syystä aikuiset eivät niitä käyttäneet ja ne kutistuivat lähes olemattomiin, siten, että siivet saattoi lopulta tiputtaa taskunpohjalle ja unohtaa sinne. Mutta lapset, he lentelivät ja liitivät, leijuivat ja liihottivat, niin, että sateenkaarenkirjavat siipisulat saivat kyytiä ja pysyivät terveinä ja vahvoina.

Oletteko te enkeleitä?

Armottomasta hampaidenpuremisesta huolimatta ihmisolento purskahti uudelleen itkuun. Ja kuten aiemmin, kyynelvirta aiheutti tiukujen helinää muistuttavan soinnin. Vaikka Tähdellä ja Tuikkeella oli siivet ja ihmisellä ei, he olivat sen verran samanlaisia tietääkseen miltä suru tuntuu ja näyttää, eivätkä he ikimaailmassa toivoneet kenellekään sellaista kuristavaa ja puristavaa tunnetta kantaakseen. Vaistomaisesti he istahtivat siivettömän lapsen viereen toinen toiselle ja toinen toiselle puolelle, laskivat lyhdyn hänen sylistään maahan ja tarttuivat tätä käsistä. Pienet myötätunnon kyyneleet kirposivat myös Tähden ja Tuikkeen silmien nurkkiin ja pian uskomaton, suuri helähdysten konsertti täytti koko maan.

He istuivat kuusen alla pitkään sanomatta mitään, vain nyyhkien ja välillä poskiaan kuivaten. Läheisyydellä on kuitenkin mahtavia taikavoimia. Vähä vähältä kyynelvirta hiljeni ja lämpö Tähden ja Tuikkeen käsistä siirtyi pieneen ihmislapseenkin, joka itkun hieman hiljetessä uskalsi vihdoin kertoa tarinansa. Hän kertoi, miten oli joutunut yksin ja valtavan suuri suru oli muuttanut häneen. Sitten hän kertoi, miten hän oli kuullut joulun olevan valon ja ilon juhla ja päättänyt etsiä joulun, jotta voisi häätää surun. Ja viimeisenä, miten hän etsiessään joulua oli eksynyt, löytänyt ainoastaan tämän suuren kuusen ja päättänyt jäädä siihen. Ei kukaan häntä kuitenkaan kaipaisi, suru saisi kasvaa suuremmaksi ja lopulta syödä suihinsa.

“Kuule”, lausahti Tuike rauhallisesti tarinan päätyttyä, “et sinä tarvitse joulua mihinkään, se etsimäsi valo on sinussa valmiiksi. Ihan samalla lailla, kuten on myös pimeys, ilo, nauru, suru, pelko, rohkeus, ystävällisyys, lämpö ja rakkauskin. Ja sitä paitsi, sinä et enää ikinä ole yksin, me lapset pidämme yhtä!”

“Mutta eihän minulla ole edes siipiä”, sopersi pieni ihminen pettyneenä.

“Siivet tai ei, tästä lähtien olet yksi meistä.”

Silloin pieni toivonkipinä syttyi ihmislapseen ja ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin hän hymyili, vaikkakin vain pienesti. Hymy tuntui ihanalle ja turvalliselle, juuri sille, miltä hän ajatteli joulunkin tuntuvan. Ja kun kolmikko nousi kuusen juurelta, he huomasivat jotain ihmeen kaunista: koko maa oli peittynyt pieniin valkeisiin lumihiutaleisiin, jotka loistivat kuin helmet tai tähdet tai jalokivet ja kesyttivät kurjan pimeän.

Ihmislapsi heittäytyi lumihankeen selälleen, liikutteli käsiä ja jalkoja, maalasi lumienkelin ja huudahti onnellisena:

”Katsokaa, nyt minullakin on siivet!”

Tuike ja Tähti nauroivat ystävällisesti vastaukseksi ja loikkasivat hekin hankeen, kaappasivat ihmislapsen suureen ja pehmeään halaukseen. Heistä jokainen tiesi löytäneensä joulun tai ehkä vielä jotain parempaa.

Vaan huomasikohan kukaan, miten pikkuruiset, melkein vielä näkymättömät värikkäät sulat olivat jo löytäneet paikkansa pienen ihmisen selästä?

Hymy tuntui ihanalle ja turvalliselle, juuri sille, miltä hän ajatteli joulunkin tuntuvan.

Lisää kirjoittajalta Miten elämä lausutaan?/ Pinja Uotila

Ajatuksen anatomia eli miten ojentaa mielen mutkia

Mielesi on kullanarvoisin työkalusi. Opettele hallitsemaan sitä sen sijaan, että antaisit sen...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.