Irtipäästäminen kuuluu rakkauteen

 

Otsikon lause kutsu kirjottamaan. Lause löyty Kaija Juurikkalan uusimmasta kirjasta Kuka olen. Sivulta 33, tietenkin. Tilasin kirjan nimittäin itelleni synttärilahjaksi. 30.3. 30v. Kolmonen on leikin numero, Kaija kirjottaa mulle. Leikkiäkö kaikki on? Elämä?Tästä viime syksyisestä on tehny mieli kirjottaa jo aikasemmin. Nyt se saa tulla. Asia sellasena ku sen tahdon antaa. Irtipäästäminen ja rakkaus. Alkujaan en osannu ajatella noita kahta sanaa samaan lauseeseen. Jos kerran rakasti, se tarkotti että välillä on magneetti, joka vetää yhteen. Tuo magneetti on rakkaus ja ilman sitä ei ole rakkautta. Mutta. Magneetti on jotain mun ulkopuolella. Oon oppinu, että rakkaus on sisäpuolella. Tai että rakkaus on kaikkialla: ilma jota hengitän, sade joka ropisee kattoon, keho, teot ja ajatukset (ellei ne sitte ole rakkaudettomuuden värittämiä). Kaikki voi olla rakkautta, jos antautuu sille. Osaanko? Enpä oikeen hyvin. Mutta ajatella, jos asia onki noin. Sillon on aikaa opetella. Rakkaus ei karkaa ja lopu. Se odottaa.

Aika hieno ajatus, että rakkaus on kaikkialla. Sillon se ei voi koskaan loppua, ei sillonkaan jos kohde, johon rakkauteni oon kohdistanu, lakkaa olemasta tai poistuu mun elämästä. Eilen illalla mietin ajatusta rakkaudesta tätä kautta. Entä jos on niin että rakkaus tosissaan on joka paikassa ja joka puolella. Eli se on myös meissä sisällä. Entä jos se rakkaus mitä meidän sisällä, ytimessä jo on, haluaa kaikin keinoin tulla näkyväksi. Me tarvitaan sitä, ihmiset meidän lähellä tarvii sitä, maailma tarvii sitä. Niin on kirjotettu maailmankirjoihin jo aikojen alusta. Entä jos kaikki kipu ja tuska, paha olo, vastoinkäymiset, kaikki mikä meihin sattuu, onki vaan rakkauden kaivautumista esiin? Rakkaus sieltä kaiken kertyneen roinan keskeltä hakkuineen, lapioineen ja sahoineen koittaa kaivautua ulos.

Maailma tekee meihin säröjä, joista rakkaus pääsis murtautuu ulos. Hätäpäissään me tungetaan tuska piiloon ja liimataan nuo säröt äkkiä umpeen. Ei ole aikaa. Ei ole uskallusta kohdata tuskaa silmästä silmään. Vai aavistanko kivussa rakkauden valon ja voiman? Enkö koe olevani sen arvonen, jotta sen voisin päästää vapauteen? Kukahan joskus sano, ettei ihminen kaikkein eniten pelkääkään pienuuttaaan, vaan suuruuttaan. Me pelätään sitä kuin mahtavia, voimakkaita, valosia ja upeita ollaan, jos annetaan rakkauden loistaa meissä. Mitä siitä nyt suku ja naapuritki ajattelis? Ehkäpä he uskaltautuis kokeilee myös omia siipiään. Ken tietää.

Picture

Irtipäästäminen, luopuminen ja rakkaus. Miten ne vois mitenkään kuulua yhteen? Viime syyskuussa sain oppia tämän. Tai ehkä opin vasta vähän myöhemmin. Sen ei väliä. Syyskuussa meidän koiralauman pienin lähti tästä maailmasta ajan tuolle puolelle. Kauniisti ilmaistuna. Totuus on kuitenkin se, että päätin lopettaa 5,5-vuotiaan Pepen elämän. Tuota päätöstä ja hetkeä edelsi kesän mittanen punnitseminen ja egon äänen sivuun laittaminen.Ego kerto, että oon itsekäs. Että on muitaki vaihtoehtoja. Pitää vaan yrittää, jaksaa, kokeilla. Minussahan se vika oli. Mun piti vaan muuttua ja sinkua enemmän. Jos olisin ollu erilainen, koko ongelmaa ei olis. Niinpä niin. Pepe oli arka, pelokas, stressaantunu. Se oli sitä ollu jokseenki aina, joten mikään ei tullu yllätyksenä, yhtäkkiä. Mutta tavallaan tuli. Koiralauma oli kasvanu vuosien aikana yhdestä kolmeen, kaikki oli tapahtunu pikku hiljaa. Kaikkeen tottu. Pepe ei ollu laumakoira, se ei välittäny muista koirista, stressasi niistä kyllä. Oman lauman koiria se ei pelänny, mutta tuli sorsituksi toisten osalta. Nelikilonen jäi nelitoistakilosten jalkoihin anteeksi-että-oon-olemassa-olemuksineen. Minä olin sen koko elämä ja muutamat muut ihmiset se hyväksy lähelleen myös.

Kun kesällä tajusin kuinka olemattomaksi ennestään pieni koira oli kutistunu, havahduin. Aina se oli ollu nii laiha, että kehon jokaisen luun ja nikaman pysty tunnustelemaan ja laskemaan. Eläinlääkärissä sanottiin vuosia että hoikkahan se on, mutta ei vaarallista. Seuraavaksi koiran käytös alko muuttua, se saatto kieltäytyä hyppäämästä syliin tai rähähti, jos sen lähelle tuli yllättäen. Sen mitta oli täynnä. Eläinlääkäri ei kipuja tai vikaa löytäny. Vanhoja vaivoja oli ja se oli tiedossa, että niitä jouduttais jossain välissä operoimaan. Mutta ei mitään fyysistä syytä sille, etteikö koira vois elämäänsä jatkaa. Mua ei päästetty nii helpolla, että olisin ulkopuolelta saanu vahvistuksen sille minkä jo tiesin oikeeksi.

Mietin välillä, että jos Pepelle vain etsis uuden, just sille oikean kodin nii homma ratkeais kivuttomasti. Kotia ei löytyny. Toisaalta taisin tietää sisimmässä senki, etten olis sitä kenellekkää antanu. Homma olis voinu toimia kouluttamisella ja päivärutiineilla, yksinolon minimoinnilla ja sillä, ettei kodissa ole muita koiria tai liikaa hälinää. Ehkä. Mutta oon aina ollu sitä mieltä, että eläin ei kuolemaansa osaa pelätä ja vaikka täysin terveelle ja ongelmattomalle koiralle uuden kodin vois löytää helposti, tässä tilanteessa kyse ei ollu terveestä ja ongelmattomasta koirasta. Päätös synty. Olin valmis päästää irti. Siitähän lopulta oli kyse. Ei siitä mitä muut ajattelee tai mikä on yleisesti hyväksyttävää.

Päästin irti siitä, ettei asiat menny niinku olin alkujaan ajatellu. Päästin irti itteni syyttämisestä. Päästin irti jossain kohtaa myös selittelystä, ei mun tarvinnu kellekkää perustella miksi tein niinku tein. Päästin irti myös siitä uskomuksesta, että mun kuuluu sinkua ja kestää mitä vaan. Ymmärsin, että mun valinta päästää Pepe menemään oli rakkaudenosoitus mua itteeni, Pepeä ja lauman muita koiria kohtaan. Kenenkään meistä ei tarvi elää jatkuvassa huolessa, kireydessä, stressissä. Me kaikki ansaittiin enemmän. Päästin irti myös siitä, että mun täytyy tehdä “oikein”.

Tein sen minkä tiesin oikeeksi itelleni, vaikka se tuntu kuinka pahalta tahansa.

Tiiätkö, sillä hetkellä ku Pepen kylki viimesen hengityksen jälkeen laski, mut valtas syvä rauha ja helpotus. Myöhemmin tajusin, että se rauhan tunne synty siitä, että ekaa kertaa elämässä tein syvästi tietosen ratkasun toimia niinku sydän ja sisin tiesi oikeeksi. Tein päätöksen rakkaudesta. Olin toki sydäntä kuunnellu aikasemminki. Sitä on helppoa seurata sillon ku järki ei vastusta kovinkaan kovaäänisesti. Mutta näissä asioissa ku pää huutaa muuta, sisimmän kuuleminen ja sen mukaan toimiminen on huomattavasti vaikeampaa. Mutta joka kerta ku siihen sisäiseen tietoon luottaa ja sen mukaan toimii, edes pikkiriikkisissä asioissa, sen kuuntelu alkaa helpottua.

Rakkaudellisesta päätöksestä ja syvästä oikein tekemisen tietosuudesta huolimatta tuska, ikävä ja suru oli ja on välillä edelleen valtavia. Mutta koska tiiän ja tunnen, että oon toiminu itelleni oikein (samalla myös koirille oikein), nuo tunteet on pystyny ottaa vastaan tunteina. Ei totuuksina siitä, että jotain pahaa ja väärää on tapahtunu. Ei syyllisyyden mustaksi värittäminä möykkyinä. Vaan puhtaina, virtaavina tunteina. Aaltoina, jotka tulee, tekee muhun muutoksia ja sitte menee pois.  Nuo tunteet opetti myös sen, että rakkaus ei tosiaan mihinkään katoa, vaikka toisesta joutuis luopuu fyysisesti. Rakkaus ei hylkää vaan säilyy. Nuo tunteet opetti kuinka oikein on rakastaa ittiään, kaikkia tunteita ja myös näitä elämän oppiläksyjä. Elämä opetti, että rakkaus tosiaan on muuta ku se magneetti, joka vetää kahta kappaletta puoleensa ja pitää ne kiinni toisissa. Rakkaus virtaa ihan joka puolella. Myös luopumisessa ja irtipäästämisessä. Sillä ajatuksella on helpompi antaa sellasten asioitten mennä, jotka on jo tehtävänsä tehneet. Rakkaudella ja kiitollisuudella.

Luovu. Luovu. Luovu. Yllätyt siitä mitä maailmalla on antaa tilalle. Luopuminen tekee tilaa uudelle. Tyhjiö täyttyy.

Entäpä sinä, tiiätkö mistä sun ois hyvä luopua? Voitko tehä sen rakkaudesta ittees?

-Jonna

Tätä laulua lauloin hiljaa pois lentävälle pienelle sydämelle. Lohtu. Pieni sana. Suuri lahja.

Kirjoittanut
Lisää kirjoittajalta Lempihetki

HEHKUVA MINÄ -matka, osa2

Aamu Turussa. Soitan Iinalle aamupalan jälkeen, että mihin mun pitikään tulla. Meidän...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.