Ikuinen kakkonen, hyvä kolmonen

Tiedättekö sen tyypin, joka on aina hilkulla tulla valituksi? Joka kilpailuissa pärjää aina ihan hyvin, mutta ei koskaan voita. Joka osaa kohtuullisesti paljon asioita, mutta ei mitään todella hyvin. Joka lannistumatta puurtaa suorittavan tason tehtäviä, mutta ei koskaan etene esimieheksi. Se, jonka nimeä joudutte vähän hakemaan luokkakokouksessa, koska tyyppi ei oikein jäänyt mieleen. Se ikuinen kakkonen, hyvä kolmonen. Se tyyppi olen minä.

 

Hyvä kolmonen

 

 

Olin viime viikolla pitkästä aikaa työhaastattelussa ja se meni mielestäni oikein hyvin. Toki tiesin ettei työkokemukseni ollut ideaali kyseiseen työtehtävään, mutta ajattelin muun kokemuksen korvaavan puutteen. No, tälläkin kertaa jäin nuolemaan näppejäni. Sain kuulla olleeni “hyvä kolmonen”. Lohduttaako? No ei, koska olen kuullut tuon jo niin monta kertaa, niin monessa eri tilanteessa.

Jäin itse pohtimaan vastaustani kun haastattelussa kysyttiin tulevaisuuden haaveitani työn suhteen. Sanoin, etten koskaan ole halunnut olla pomo, olen ihan tyytyväinen suorittavan tason työntekijänä. Puuttuuko minulta siis joku menestyjän geeni? Olenko alisuorittaja? Siitäkö se johtuu etten pärjää nykyisessä työelämässä, koska en vimmatusti halua valtaa, vastuuta ja alaisia? Jos haluaisin raivata itseni yhä ylemmäs, olisinko haluttavampi työnantajien silmissä? Sinänsä ristiriitaista jos haetaan kuitenkin pitkäaikaista työntekijää ihan tavalliseen toimistohommaan. Mutta yksi vastaus voisi olla se, etten ole tarpeeksi nälkäinen.

 

Ikuinen kakkonen

 

 

Toisaalta olen jäänyt kakkoseksi myös niin monessa asiassa, joihin olen suhtautunut intohimoisesti. Otetaan vaikka suuri rakkauteni tanssi (tanssihistoriastani löydät lisää täältä Tanssi tyttö tanssi). Ravasin show-ja discotanssikilpailuissa koko nuoruuteni koskaan pääsemättä ihan kirkkaimmille mitaleille. Olin aina paikallisesti kolmen kärjessä ja kansallisellakin tasolla pärjäsin ihan ok, mutta jokin jäi puuttumaan.

Sama fiilis on ehkä ollut myös koko ohjaajan urani aikana. Olen ihan hyvä, monipuolinen ohjaaja, mutta silläkään saralla en ole ihminen, joka vetää massoja perässään. Jos lopetan jonkun lajin ohjaamisen tai vaihdan paikkaa, ei perääni kauaa huhuilla. Poikkeuksen on ehkä tehnyt Zumban alkuajat, jolloin porukka suhtautui tunteihin jopa fanaattisesti. Tässäkin tapauksessa täytyy olla rehellinen itselleen ja todeta, että ilmiö oli silloin niin uusi ja kiinnostava, että massahysteria oli ennemminkin lajin kuin ohjaajan ansiota.

Tätäkin asiaa olen pohtinut aikaisemmin postauksessa Karismaa vai guruilua. Jollain ihmisillä on vain se mahtava karisma, joka vetää areenat täyteen, kerää miljoonia Instagram seuraajia, myy järjettömät määrät musiikkia tai vaikka tekee hänestä suositun bloggaajan. Miksi toinen samoilla taidoilla pärjää niin paljon paremmin? Ilmeisesti minulta puuttuu myös se karismageeni 😉

Pitääkö haluta olla ykkönen?

 

Eikö sitten ole ihan ok olla keskinkertainen? Kaikkiahan meitä tarvitaan, ei voi olla pelkkiä johtajia tai voittajia! Pitääkö haluta olla ykkönen? En enää tässä vaiheessa elämää kaipaa niinkään ihailua, fanilaumoja tai fanfaareja. Ihan tavallinen, tasainen elämä riittää vallan hyvin. Mutta sen sijaan, että olen ikuinen kakkonen, hyvä kolmonen haluaisin edes vielä sen yhden kerran saada kultaisen mitalin; työpaikan.

 

(Valokuvat Irlannin matkaltani muutaman vuoden takaa. Ihan vain siksi, että niitten katsominen rauhoittaa ja tuo hyvän mielen.)

Lisää kirjoittajalta Jokaisen naisen joogaa/Saila Rajala

Kotijoogaharjoitus juuri sinulle!

  Lupasin videoida kesätauon ajaksi seniorijoogille kotijoogaharjoituksen. Kun sitä tuossa katselin, totesin...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.