Huh, mikä vuosi!

Muistan edellisenä kesänä postanneeni tai päivittäneeni, että ”on sellainen kutina, että tulevasta syksystä tulee mahtava”. Mahtava tosiaan :). En olisi uskonut, että maailmankaikkeus tarjoaa minulle mitään tällaista, en todellakaan. Se, että pitkäaikainen, vakaa ja mielestäni upea parisuhde tulisi päätökseen oli minulle shokki ja on edelleen.

Tänä syksynä, viimeisenä parina kuukautena, olen öisin valvonut enemmän kuin nukkunut. Nyt, kun lapset vihdoin nukkuisivat, minä en nuku. Stressitilanne menee itselläni vahvasti hermostoon ja tunteisiin, ei niinkään kehoon, vaikka ne yhteydessä toisiinsa olevatkin. En saa mielenrauhaa, kun ajatukset ja tunteet pauhaavat ja tuottavat adrenaliinia, joka ei – ei todellakaan väsytä. Usko pois, olen kokeillut kaikkia oppimiani keinoja näinä öinä muuttaakseni tunnetilaa. Olen myös yrittänyt hyväksyä, antaa olla ja päästää irti. Sitten vain valvotaan. Jossain kohtaa olen ehkä osannut jotenkin luovuttaa, ja uni on tullut hetkeksi. Melatoniini on auttanut myös jonkin verran. Tämä taipumus tulee myös suvussani.

Monia hetkiä olen kokenut olevani jakomielitautinen hullu. Toisena hetkenä olen pettynyt, surkea, pelokas, vihainen, jätetty, katkera, uhri, pikkutyttö, pikkuvauva…Ja jo hetken päästä tiedän ja tunnen vahvasti, että tämä tilanne on juuri oikein, mahdollistaa kasvuni ja laajentaa sieluani. On suuremman hyväksi. Nämä kaksi tasoa vuorottelevat hullun lailla, eikä aina tiedä, kumpaa on ja mitä on. Päivisin olen enimmäkseen tuossa jälkimmäisessä moodissa – onneksi ja sitä pyrin parhaani mukaan vahvistaa. Sitten on ne yöt..koskaan ei tiedä, mitä tulee.

“Two sides of me”

Tässä kohtaa on ihan pakko elää hetkessä ja oppia luottamaan

Olen käsittänyt, että henkisen kasvun tiellä edetessä eteenpäin, sinua kaivetaan yhä syvemmältä. Olen päässytkin nyt ydinpelkojeni äärelle – toki ei voi tietää, mitä sieltä vielä on tulossa. Mutta tähän asti olin vältellyt kohtaamasta vahvaa hylätyksi tulemisen pelkoa, joka juontaa juurensa varmaankin lapsuuden kokemuksista ja ensimmäisestä suhteesta, joka oli fyysisellä tasolla lyhytkestoinen, mutta tunnetasolla voimakas. Olen ollut parisuhteissa lähes aina ja oikeastaan ainut kerta, kun olin 8 kk yksin, oli silloin kun nousin omaan voimaani, ja kaikki oli pelkkää flow:ta. Silloin ei ollut aika vielä kohdata mitään näin syvää.

Jokaisella on omat oppinsa. Opettelen nyt olemaan yksin. En haluaisi, mutta on pakko. Kohtaamaan sen jäätävän yksinäisyyden ja myös ulkopuolisuuden tunteen, joka on minulle tuttu lapsuudestani ja nuoruudestani. Samalla opettelen hyväksyntää ja anteeksiantoa. Tilanteeseen liittyville osapuolille, itse tilanteelle ja etenkin itselleni. Sydämeni avautuu ja vahvistuu tässä takuulla, kun se ensin saa kohdata ne tunteet, jotka se on aiemmin tukahduttanut. Olen lukenut tässä syksyn aikana kaksikin kertaa Taran upean Tikapuut Rakkauteen – kirjan. Sen kautta olen ymmärtänyt, että omalla kohdalla tukahdetettuja tunteita ovat olleet etenkin syyllisyys, pelko ja viha. Näihin olen tehnyt tuttavuutta paljon tämän vuoden aikana.

Oma elämäntehtäväni on ollut jo monta vuotta, ”to go all the way”. Olen valmis kohtaamaan kaiken, jotta voin vapautua menneisyyden tunnetaakoista ja rajoitteista. Tuntuu vahvasti, että en vapauta tässä vain omaa menneisyyttäni, vaan myös sukupolvien ja entisten elämien karmaa. Olen valmis tarjoamaan itseni elämän palvelukseen, jotta voin auttaa potentiaalini kautta maailmaa paremmaksi. Kun tällä tiellä on, ei todellakaan tunnu aina mukavalta.Kuitenkin se merkitys ja tunne, että tekee oikeita asioita on omalla kohdallani tärkeämpää, kuin jatkuva näennäinen mukava elämä.

Voin sanoa, että kun on aidosti valmis päästämään irti, niitä tilanteita ja tunteita nostetaan kyllä esiin vapautettavaksi. Triggereitä on viime kuukausina riittänyt mukavasti. Jokin tilanne nostaa esiin vanhan tunnekaavan ja sitten sen voi tiedostaa ja yrittää vapauttaa. Tunteista vapautumisen matka on kiehtova, mutta mahdollinen kun on vähän ymmärrystä ja työkaluja. Olisi helppo märehtiä ja velloa katkeruudessa ja itsesäälissä, eikä siltä täysin voi välttyäkään. Kuitenkin samalla kun vahvistaa sisäistä valoa, luottamusta ja rakkautta, menneisyys alkaa ehetyä ja triggereiden vaikutus vähentyä.

Ensi vuodelle toivon kuitenkin jo paljon rauhaisampia aikoja. Pakko uskoa ja luottaa! Tästä on jo nyt seurannut paljon hyvää. Olen vahvistunut ihmisenä. Olen kokonaisempi. Olen myötätuntoisempi. Olen yön pimeinä tunteina ohjautunut opettelemaan tietoista manifestointia se vaikuttaa selvästi siihen, millaisen päivästäni luon. Olen jutellut ja jakanut lukuisten upeiden ihmisten, uusien ja vanhojen ystävien kanssa tästä asiasta. Jopa kyllästymiseen asti. Ihmiset sanovat lähes aina, kuinka positiivisesti suhtaudun ja kuinka ”oma voimani on selvästi vahvistunut.” Ihmisten kanssa on helppoa olla läsnä ja unohtaa omat ajatuspyörittelyt.

Ystävien, säännöllisen meditoinnin, joogan, tanssin ja hoidoissa käymisen lisäksi suurimpia ”apukeinoja” ja opettajiani tässä kohtaa ovat olleet rakkaat lapseni, joiden kanssa olen viettänyt suuremman osan viikosta. Olen kiitollinen, että olen valinnut panostaa heidän kanssa olemiseen – ja tuntuu, että he, sielunkumppanini,  ovat tehneet saman valinnan. Arki, kun se meillä on melko leppoista, auttaa myös kohtaamaan itseään. Ei ole suorittamista ja kohdetta X, johon paeta itseään ja tunteitaan. Olen oppinut käsittelemään surua lasten kanssa, kun itkua ei ole voinut mitenkään peitellä tai suojata. Olen tanssinut ja maalannut (välillä mustalla) heidän kanssaan. Tuntuu, että he näkevät ja saavat mallia, että on tervettä tuntea kaikenlaisia tunteita. Ja nähdä, että äiti menee selvästi eteenpäin.

Jos nyt ihan vähän katkeruutta kuitenkin…ja sitten piste sille.

Tämä kirjoitus puski itsensä läpi viime yönä, valvoessani (jälleen) hotellihuoneessa, jossa olin minilomalla poikani kanssa. Saimme ex-mieheni kanssa joululahjaksi vuosi sitten hotelliyö – lahjakortin. Emme ehtineet käyttää sitä, tai ylipäänsä viettää yhtäkään kahdenkeskistä päivää tai yötä kuopuksemme syntymän jälkeen – kun piti jo erota. Emme ehtineet myöskään hakea ulkopuolista apua, vaikka sitä yritin monesti ehdottaa.

No, ehkä elämä opettaa joskus ja useinkin rajuiten kantapään kautta. Ja olen käsittänyt, että sitä opettaa ja jakaa muille, josta itsellä on eniten opittavaa. Itse olen ollut hukassa tunteideni kanssa ja edelleen olen ajoittain. Tämä tilanne on kyllä äärimmäisiä oppikouluja tunteiden käsittelyyn, vanhasta negativiisuudesta luopumisessa ja uusien voimaannuttavien tunteiden rakentamisessa. Tämä tilanne kaikkeudessaan vahvistaa omaa missiota ja sitä, mistä tulen ammentamaan paljon työssäni.

 

Joka tapauksessa, tiedän ja tunnen, että tästä seuraa jotain NIIN hyvää ja kaunista!

“I can see a rainbow
In your tears as they fall on down
I can see your soul grow
Through the pain as they hit the ground
I can see a rainbow
In your tears as the sun comes out
As the sun comes out
I am here and I see your pain
Through the storms, through the clouds, the rain
I’m telling you you cannot escape
You can do it, just feel baby”

Sia- Rainbow

 

Valoa uuteen vuoteen, meille kaikille <3

Lisää kirjoittajalta Nainen Vol. 2 / Heidi Harju

Huh, mikä vuosi!

Muistan edellisenä kesänä postanneeni tai päivittäneeni, että ”on sellainen kutina, että tulevasta...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.