Hermot menee…ja kuitenkin

​Olen ollut puhki viimeisen viikon. En ihan äärirajoilla, mutta monta heikkoa hetkeä rikkaampi. Niska-hartiaseutuni on niin jökissä, ettei hieroja ja vyöhyketerapeuttikaan osaa tehdä sille oikein mitään. Olen kanniskellut vauvaa raskaassa ja epämukavassa turvakaukalossa pyörien asuntomme huoneissa kymmeniä tunteja, jotta hän nukahtaisi. Ei, hän ei nukahda rinnalle oikeestaan koskaan niinkuin useimmat muut vauvat. Nukahtaminen on aina varsinainen show, eikä ole mitään takeita, että yrittämisestä huolimatta hän edes nukahtaisi. Ulos hän nukahtaa melko hyvin ja nukkuu siellä päivittäin ainakin yhdet unet. Yöt ovat menneet paremmin, muutaman tunnin pätkissä. 

Kun saan hetkeksi oman hetken, niin vähintäänkin kissa yrittää puskea päälleni hakien huomiota. Minussa ei vaan ole enää mitään, mitä voisin antaa. Rättipuhkipoikki, ja ärsyttää, kun ei saa omaa tilaa. Hermot ovat menneet, useasti tällä viikolla. Harmittaa myös sotkuinen kämppä, jota kukaan muu ei siivoa kuin minä. 

Itken suihkussa. Huomenna on syntymäpäiväni. Kuka minä olen? 

Oletko kokeillut tehdä energiahoitoa itsellesi? Oletko tehnyt pyyntöjä, ottanut aikaa itsellesi, kysyi hierojani. Oletko “löytänyt enemmän itseäsi” nyt kahden lapsen äitinä, kysyi vyöhyketerapeuttini?

En, ainakaan jos viime aikojen tunnetiloista käsin kysytään. Olen ollut selvitytyjämoodilla eli pyrkinyt asettamaan tavoitteeksi sen, että selviän tästä hetkestä ja päivästä. Olen ollut yksin mieheni ollessa töissä, välillä myös pitkälle iltaan asti, mutta vähintään 08-17. Olen kyllä meditoinut pari kertaa ja yrittänyt tehdä jotain energioillakin lapsen vihdoin nukkuessa. Toisella kertaa jopa pääsin hetkellisen rauhan tilaan, toisella kerralla toiminto keskeytyi, kun vauva heräsi heti. Kotoa en viitsi kauas lähteä, kun olen saanut tosi huonosti pumpattua maitoa verrattuna viime kertaan. 

Välillä pysähtyessäni tajuan, kuinka väsynyt on. Mutta en osaa pysähtyä kovin helposti, kun olen hereillä ja vauva tarvitsee huomiotani 24/7.  Himoitsen hetken helpostukseksi kahvia ja suklaata, niitä, joita en saa syödä vauvan vuoksi. Kun tyhjä hetki tulee, menen facebookkiin tai siivoan – pakenen jotain. Keitän bambujuomaa, joka lähes aina ehtii viilentyä, kun vauvanhoito vie mukanaan. Voi kun oppisi taidon nukkua päivällä, koen syyllisyyttä siitä, etten ehkä edes yritä tarpeeksi. 

Kaikesta huolimatta kaikki on niin paljon paremmin, kuin ensimmäisen lapsen kanssa. 

Sillä jo tämä viimeisin raskaus opetti kiinnittää huomiota asenteeseen ja siihen, että ei ne tapahtumat vaan se asenne ratkaisee. Välillä toki vituttaa ja annan negatiivisten tunteiden virrata – niitä en ole osannut oikein ikinä peittää vaan kehityssuuntani on enemmän se toinen. Tunnen suurimman osan ajasta kuitenkin kiitollisuutta ja osaan keskittyä siihen, mikä kaikki on hyvin. Vaikka oma olotila kehossa ja mielessä ei ole parhain, tiedän, että tämä aika on väliaikaista ja nopeasti ohimenevää. En ole myöskään omilla mittareillani täysin läsnä, miten pystyisikään jos väsyttää? Olen kuitenkin niin läsnä kuin osaan ja pystyn ja se saa riittää. 

Jokaiselle annetaan ne haasteet, jotka auttavat oppimaan ja kasvamaan meitä täydemmiksi, niinkuin täällä olen toitottanut. Vaikeampien tilanteiden ja tunteiden keskellä ei vaa aina ymmärrä sitä, että ne ovat tarpeellisia. Välillä parisuhteemme ei todellakaan ole kehittyvässä tilassa, niinkuin ei oma hyvinvointinikaan. Mutta so what. Omat mittarit monelle osa-alueelle ovat niin pirun korkeat, että niitä on syytä välillä madaltaa. 

Tänään on syntymäpäiväni ja täytän 35-vuotta. Heikin äidin mukaan olisin nyt veteraanisarjassa ainakin jossain urheilulajissa. Mietin siellä suihkussa, että olisinko kymmenen vuotta sitten uskonut olevani tässä ja nyt, eläväni tällaista elämää näiden ihmisten kanssa? En. Tämä on niin pajon parempaa, kuin olisin voinut kuvitella. Tunsin suurta kiitollisuutta siitä, jo silloin tein töitä itseni ja oman hyvinvointini kanssa. Jokainen askel on ollut tärkeä. 

Esimerkiksi se, että olen syntynyt. Pääsin tuolla suihkussa hetkeksi omaan synnytyskokemukseeni – siihen, hetkeen 35-vuotta sitten, kun olemme olleet sairaalassa äitini kanssa. Ja tämän vuoksi itkin, en sitä kehon puhkinaisuutta. 

Jos ei muusta keksi olla kiitollinen niin ainakin siitä, että olemme saaneet tulla tänne maailmaan. Syntymäpäivänä voi ainakin muistaa olla kiitollinen itsestään – ja hyvä sitä olisi harjoitella ihan jokainen päivä arvostuksen ja huomioinnin muodossa!

Picture

Parhaat vanhempani, jotka olen saanut ja minä vauvana
Picture

                                       Eilistä synttärikakkua, ei kovin esteettistä, koska kookoskerma-päällinen, mutta maistui    varsinkin Jerelle
Picture

My babies ja minä synttäripäivänä
Lisää kirjoittajalta Nainen Vol. 2 / Heidi Harju

Manifestoi unelmiesi elämä (updated)

Oletko selkeyttänyt itsellesi, millaista elämää haluat elää? Mitkä ovat todellisia unelmiasi? Muistatko...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.