Herkkänä tunteiden parissa

 

Olen tässä viime päivät, viikot, kuukaudet ja joissain tapauksissa jopa vuodetkin tutkaillut itseäni, reaktioitani asioihin ja ihmisiin, mielentilojani eri aikoina ja tutustunut siten syvemmälle omaan todelliseen minääni. Olen tutustunut pala palalta sisäänpäin ja samalla murtautunut pala palalta ulospäin. Tehden kipeitäkin huomioita omasta käytöksestä ja kuinka se joskus on hyvinkin ristiriidassa omien ihanteideni kanssa ja nuo havainnot vaan tuntuvat elävän eteenpäin, tuoden uusia havaintoja.Olen syyttänyt muita ja syyllistynyt myös itse pienistäkin mitättömyyksistä. Olen myös kiukunnut, soimannut, ärhennellyt, vatvonut ja märehtinyt. Toisinaan olen kokenut itseni hurjan pieneksi ja mitättömäksi verrattuna muihin. Elänyt jollain lailla pääni sisällä, koska näitä tuntemuksiani en ole osannut kovinkaan usein sanoittaa, hyvä että olen uskaltautunut niitä itselleni tunnustaa.

Nyt tuntuu siltä, että en enää jaksa. En jaksa tätä rennosti ilotonta itseäni, liian murehtijaa, väliin nollasta sataan räjähtävää aikapommia. Vaikka ylipäätään minut tunnetaan iloisena ihmisenä, koen etten ole aina osannut olla todellinen iloni kanssa vaan otan sen iloisen ”naamarin” vähän huomaamattakin. Olen ollut elämässäni liikaa pelkojeni ja muiden vähemmän toivottujen tunteideni armoilla. Mutta juuri nyt tuntuu, että alan olla valmis uudelle kerrokselle, uuden nahkan luomiselle tai millä muulla tavalla sitä haluaakaan kuvailla. Olen valmis kohtaamaan todellisen minäni. Sen jonka joskus lapsuuden viattomina hetkinä vielä ehkä tunsin, mutta sitten hylkäsin, unohdin, pelkäsin.

Pärjäävän ja väliin ilmenevän kovankin kuoren alla olen oikeasti hyvin herkkä. Tutustuessani erityisherkkyyteen alkoi palasia itseymmärrykseni kanssa loksahdella paikoilleen.  Minä olen erilainen eikä minun kuulukaan olla samanlainen kuin ei-erityisherkkien. Olen suurimman osan elämästäni nimittäin kokenut olevani vääränlainen, joukkoon sopimaton. Olen niin herkkä, että esimerkiksi liikutun hyvin helposti, oli kyseessä sitten leffa, taideteos, oikea elämä tai laulun sanat. Niin herkkä, että aistin fiiliksiä kehoni kautta todella syvällisesti ja luen toisten mielialoja ilman että aina edes itse tunnistan tekeväni sitä. Niin herkkä, että toisten tunteet vaikuttavat liiankin helposti itseeni, ellen osaa sitä tiedostaa ja suojautua siltä. Omat tunteeni koen voimakkaina, sekä suruni että vihani mutta niin myös iloni ja sitä tuntuu joidenkin ihmisten olevan vaikea ymmärtää. Olen myös niin herkkä, että pahoitan mieleni jopa melko harmittomaksi tarkoitetusta kommentista ilman, että kuitenkaan näytän sitä ulospäin. Olen siis hyvin paljon kätkenyt herkkyyttäni kovan kuoren alle, sekä kilpikonnana ja piikkisiilinä.

Muistan kuinka ensimmäisen luokan jälkeen, ollessani kesäleirillä, itkin leirikämpässä ikävää ja surua sinä keväänä kuolleita lemmikkigerbiileitäni kohtaan. En tuntenut leiriltä juuri ketään ja varmaan puolet leiriläisistä oli kokoontunut leirimökkiimme katsomaan ja ihmettelemään minun itkua. Mitä luultavimmin itkussa oli myös koti-ikävää. Sitä en muista kuinka tilanne lopulta purkautui mutta muistan sen arkuuden, jota koin ja maata nielevän häpeän tunteen, jota tunsin itkemisestäni ja siitä, kun muut vaan tuijottivat minua.

Eilen liikutuin hyvin pienestä asiasta. Löysin junalipun tammikuulta. Se oli matkalippu Hämeenlinnaan mummin luokse. Se viimeinen reissu ennen mummin sairaalaan joutumista ja kuolemaa. Itku tuli voimakkaana ääneen sen enempää ajattelematta. Ok, näissä tapauksissa on myös lähiaikainen suru pinnassa mutta samantapaisia hyvin pienistä muistoista tai asioista liikutun usein todella herkästi.

Muistot ja suru ovatkin olleet viime aikoina hyvin vahvasti mukana. Nytkin samaan aikaan kun sormeni liukuvat näppiksen pintaa, purkautuu syvältä tulevaa ikävää. Samoissa kyynelissä päästän irti viime syksynä alkanutta parisuhdetta, joka tuli äkkinäiseen päätökseen toisen osapuolen taholta, yllättäen. Tänään olen siis surullinen. Ja mitä suru meille kertoo? Se on viesti irtipäästämisestä ja kaipuusta. Olen siis aivan oikean tunteen äärellä. Surun jälkeen voin antautua myös ilolle tai mitä ikinä sieltä alta sitten paljastuukaan. Joskus huomaan surun antavan pienen työnnön auttaen vihaa pääsemään ulos ja sitten vihan purkamisen jälkeen löydän vasta ilon ja helpotuksen. Joskus taas koen olevani samaan aikaan sekä surullinen että iloinen, sellainen haikean tyytyväinen. Tunteet ovat oikeastaan tosi kiehtovia, kun niihin ja niiden alla oleviin asioihin tutustuu.

Picture

Aikaisemmin olen yrittänyt taistella surua ja oikeastaan muitakin hankalia tunteitani vastaan tai ainakin hävennyt niitä suunnattomasti. Pettymys, kateus, inho, mustasukkaisuus ja pelko ovat olleet ei-toivottujen tunteiden listalla. Olen oppinut pitämään niitä huonoina asioina, eihän ”kunnon” ihminen nyt tunne niin ”negatiivisia” tunteita. Aika paljon on lapsuudessa ja nuoruudessa tullut kuultua “älä nyt itke”, “mitä sä oikeen pillität/vollotat” tai muuta vastaavaa. Muistan lapsuudesta jopa, kuinka itkiessä työnnettiin peili käteen, että kato nyt kuinka ruma naama sieltä katsoo.Nyt ymmärrän, että kaikilla tunteilla ja tuntemuksilla on oma tehtävänsä (viimeistään Inside Out-elokuva sen opetti). Itkenyt olen kyllä aina, mutta enimmäkseen hiljaa ja piilotellusti, vähän häpeillen ja yleensä yksin. Piilotelluista tunteista esiin on noussut sitten yleensä viha ja raivo. Ja sitä on vuosien myötä tullut paljon. Olen luonteeltani vahvasti temperamenttinen tulisielu ja vihaani on lapsesta saakka reagoitu negatiivisesti arvostelemalla ja tuomitsevasti sen sijaan, että olisi koetettu ymmärtää mitä sen alla oikein on.

Jos jotain omista kokemuksistani olen oppinut, niin ainakin sen, että oma lapseni saa näyttää kaikki tunteensa. Kun häntä itkettää, kannustan häntä itkemään pahan olon ulos ja tarjoan syliä. Kun häntä kiukuttaa, sanoitan hänen olevan nyt vihainen ja annan hänen vetäytyä vihansa ajaksi. Yleensä hän sieltä lopulta hakeutuu syliin hakemaan lohtua. Jälkikäteen puhumme heränneistä tunteista ja pettymyksiin johtaneista tapahtumista.

Tänään kyyneleeni ovat vierineet vapaasti kotona äänen kera. Lapseni viettää pääsiäistä isänsä luona ja minulla on tilaa vollottaa urakalla. Olen opetellut itkemään ääneen enkä enää kuule menneisyyden itkulyttäyksiä pääni sisällä. Osaan olla surun kanssa ja hyväksyä sen, ottaa sen ja muitakin tunteita vastaan, tunteet läpieläen. Kuitenkin julkisella paikalla muiden läsnäollessa äänekäs itku tuntuu edelleen vaikealta, hävettävältä. Peiliin katsomista itkiessäni, oman kuvani hyväksyen harjoittelen tosin edelleen.

Mutta miksi ihmeessä me tässä yhteiskunnassa oikein häpeilemme tunteitamme? Oikeastihan itkeminen on hyvin terveellistä; se muun muassa helpottaa stressiä, vahvistaa ihmissuhteita, huoltaa silmiä ja itkemisen jälkeen on kokonaisuudessaan parempi olo ja mieli. Ylipäätään koko tunteiden kirjon hyväksyminen lisää ihmisen joustavuutta ja selviytymiskykyä.   Viha esimerkiksi auttaa puolustamaan itselle tärkeitä asioita ja auttaa asettamaan omat rajat. Pelko varoittaa vaaroista, ahdistuksen viesti voi olla, että elämässä joku asia kaipaisi muutosta ja syyllisyys ohjaa ihmistä toimimaan enemmän arvojensa mukaisesti. Ei ollenkaan pahoja juttuja kuitenkaan, vai mitä mieltä olette?

Niin kuin olen aiemmin kirjoittanut, minulla on usein sellainen tunne, että vääntelehdin samoissa tuskissa vuodesta toiseen. Aina hetkeksi irti päästäen mutta usein palaten samojen pelkojen, surujen ja raivojen äärelle. Tästä syystä onkin niin ihanaa huomata, että joiltakin kohdin itsessä onkin tapahtunut edistystä. Sitä on sittenkin kykeneväinen toimimaan ja ajattelemaan toisin. Olkoonkin se sitten vaikka niinkin ”pieni” asia kuin itkemään oppiminen tai vähän suurempi niin kuin  tunteiden parempi hyväksyminen mutta olen todella iloinen että niihin nykyään pystyn.

Olen kirjoitellut vuosien ajan erilaisia vihkoja. On ollut aamusivuja Julia Cameronin kirjojen innoittamana, olen pitänyt unipäiväkirjoja, kirjoittanut päiväkirjaa tai muuten vain kirjoittanut mieleen tulleita juttuja tai purkanut oloani kirjoittamalla. On myös joitakin pikkuvihkoja, joihin olen kirjoitellut omia runoja, piirrellyt kuvia kuvaamaan ajatusmaailmaani, kirjoittanut mietelauseita omasta päästä tai muiden suusta. Nytkin minulla on käytössä uusi ihana vihko. Löysin vihkostani joku aika sitten kirjoitettuna: ”Mitä enemmän olen kosketuksissa todellisen minäni kanssa, sitä enemmän koen vetoa uudistaa itseäni. Herkkyydestä vahvuudeksi.”

Tuon inspiroimana aloin kirjoittaa tähän mitä kohti haluan olla menossa. Mitä haluan oppia tai mitä opettelen.

Opettelen pyytämään ja ottamaan vastaan apua. Opettelen kuuntelemaan itseäni ja olemaan puskematta tekemisiäni, elämään rennommin. Opettelen olemaan itselleni totuudellinen ja sitä kautta myös muille. Opettelen olemaan pettymättä jos en aina pystykään elämään ihanteideni mukaisesti. Opettelen luottamaan tulevaan. Opettelen olemaan asettamatta liiallisia tavoitteita tai päämääriä, joihin pettyessäni turhaudun. Opettelen kärsivällisyyttä ja hetkessä elämistä. Opettelen oikeasti rakastamaan itseäni ja hyväksymään itseni kaikkine epätäydellisyyksineni (fyysisine ja psyykkisine). Opettelen armollisuutta ja anteeksiantamista, erityisesti itselleni. Opettelen suhtautumaan asioihin ja elämään enemmän huumorilla ja jättämään tosikko-minää vähemmälle huomiolle. Opettelen elämään ilman häpeää.

Picture

Löysin juuri tekemäni noin 4-5 vuotta vanhan ”Luovuuden muistikirjan” (J. Cameronin Tie luovuuteen-kirjan tehtävä) erään kirjani välistä. Cameronin kirjassa on ollut tehtävänä kirjoittaa itselle tärkeitä asioita eri osa-alueiden (terveys, omaisuus, vapaa-aika, suhteet, luovuus, ura ja hengellisyys) alle. Olin jotenkin pettynyt huomatessani, kuinka siellä vieläkin löytyy paljon asioita, joiden kanssa kipuilen tai työskentelen jollain asteella, vaikka edistystäkin on tapahtunut. Mutta yksi mikä siellä oli useammassa kohdassa mainittuna jo silloin odottavana asiana, on ollut kirjoittaminen. Vasta tänä keväänä uskalsin askeltaa lähemmäksi unelmiani sen suhteen, tämän blogin muodossa.Minulla on vahva tunne, että tuodessani itseäni enemmän näkyväksi kirjoittamisen myötä, en voi paeta itsepetokseen tai itselle valehtelemiseen enää.

Ja sitten, kuin vahvistuksena siihen, aukaisin vanhan muistivihkoni ja löysin sinne kirjoittamani lauseen Oshon Rohkeus-kirjasta:

”Yksi elämän perustavista lainalaisuuksista:kaikki mitä piilottelet, kasvaa
kaikki mitä paljastat, katoaa
ja haihtuu (jos jotain väärää tai huonoa) tai
alkaa kukoistaa (jos oikeaa ja hyvää).”

 

Kaikille teille, jotka myöskin käytte elämän kanssa jollain lailla kädenvääntöä: uskokaa AINA parempaan huomiseen. Kultareunoja on olemassa, viimeistään kun hankkii tarpeeksi hyvät silmälasit oikeilla taitoilla 😉
Picture

Lisää kirjoittajalta Naiseuden Voima

Hehkuva Minä- kurssin antia

Iina Laine on tehnyt muutosleikin monelle Naiseuden voiman blogaajalle, jonka avulla he...
Lue lisää

Ei kommentteja

  • Uskomatonta! Kuin olisi omaa tarinaa ja tuntemuksia paikoitellrn lukenut. Siis upeaa että kirjoitat blogia mahtavaa saada vertaistukea 😀 aihe on nimittäin tosi henkilökohtainen ja tosiaankin näitä on hankala puhua kahvipöytä keskusteluna 😀 <3 rakkautta sinulle ihana!

    • Lohtua tuo tännekin päähän vertaisten löytyminen <3 Ehkä me vielä aletaan nostaa näitäkin kahvipöytäkeskusteluihin ja murretaan vaikeasta puhumisen kulttuuria 😉 Rakkautta sinullekin, toinen ihana <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.