Herätys

 

Havahduin kolmisen vuotta sitten lämpöinen pikkuinen vauva sylissäni huomaamaan että en ole ihan täysillä tyytyväinen elämääni, vaikka minulla tavallaan oli kaikki mahdollinen mitä saatoin sillä hetkellä toivoa.

Olin elänyt elämääni pitkään sumussa, ikään kuin olisin eksynyt. Olin poikennut omalta polultani ja lähtenyt seikkailemaan omin päin suureen maailmaan. Seikkailulta mukaani oli kertynyt repullinen kaikkea hyvää ja hauskaa, mutta myös pikkuinen pussillinen negatiivisia juttuja roikkui mukanani. Seikkaillessani tarpeeksi liki kyllästymiseen asti edes takaisin sinne ja tänne, olin pysähtynyt ja jäänyt kyyhöttämään varjoon. En tiennyt mistä lähteä etsimään sitä omaa polkuani. Olin kulkenut jo niin kovin kauas, ja olin jo vähän väsyksissäkin.Seikkailuuni oli liittynyt mukaan elämäni ja unelmieni mies, ja sitä myöten minulla oli nyt oma ihana perhekin. Piti alkaa pikku hiljaa liikkumaan pois varjosta, jotta juuri syntynyt luonnon puhdas lapsi saisi kasvaa mahdollisimman valoisassa ja ravitsevassa ympäristössä. Varjossa kyyhöttäminen kun lamauttaa ja pitää ihmisen kylmässä, ei kenenkään ole hyvä sellaisessa olla. Ajattelin että jos nyt en avaa silmiä, nouse ylös ja ala liikkua olen kyllä hölmö.
Niinpä aloin pienen pienin askelin liikkua, otin haparoivia askelia kohti valoa siristellen silmiäni.
Tätäkö se on? Tännekö pitää mennä?

Olin sulkenut ennen korvani ja silmäni kaikelta siltä valolta, ilolta ja onnelta jota minulla olisi ollut mahdollisuus tehdä. Olin ymmärtänyt sen jo aiemminkin, mutta jäänyt silti istumaan kärsimyksen kiven viereen odottamaan jotain mitä en itsekään tiennyt, ja vääntänyt suuni mutruun. Olin mököttänyt ja surkutellut turhaan. Olin ajautunut vahingossa negatiivisten tunteiden metsään, egon piiskattavaksi.
Sielu se siellä huuteli jostain kaukaa ja houkutteli luokseen valon ja lämmön lähteille. Samaan aikaan ego monen monta kertaa on yrittänyt pyytää takaisin kärsimyksen kivelle sanoen “ei kyllä taida kannattaa, epäonnistut kuitenkin tai tulee paha mieli”.

Nyt olen kulkenut kolmisen vuotta kohti sitä sielun valoa, välillä kompuroiden mutta päättäväisesti aina jatkaen. Luulen että oma polkuni on löytynyt, ainakin se tuntuu lämpimälle ja pörröiselle joka syleilee mukavasti ja kuiskuttelee korvaani “tässä on hyvä, sinä osaat ja onnistut”. Näistä kuiskutteluista rohkaistuneena olen tehnyt päätöksiä ja ratkaisuja hiljalleen ja elämäni on alkanut muovautua rytinällä yhä enemmän oman näköisekseni.

​Nyt 3 vuotias poikani harjoittelee täynnä riemua ja innokkuutta potkupyörällä ajelua, ja minä olen tikahtua onnesta ajatellessani että samalla minä harjoittelen lähes yhtä suurella innokkuudella uskomaan unelmiini. <3

Lisää kirjoittajalta Naiseuden Voima

Hehkuva Minä- kurssin antia

Iina Laine on tehnyt muutosleikin monelle Naiseuden voiman blogaajalle, jonka avulla he...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.