Helpotuksen harha!

 Tämän sanoittaminen on nyt haastavaa. miten aloittaisin. viikon aikana on tapahtunut niin suuri askel, varjoista valoon. Tuntui kuin olisin ollut elämäni rankimmassa hetkessä. Synnytyksessä olleet kivutkaan eivät ole mitään tähän matkaan ja kipuun jonka koin täsä taannoisina päivinä. Koin ja uskalsin, ja olin ja antauduin.Lähdettiin liikkeelle siitä että Olen matkalla helsinkiin, kaupunkiin jossa olen kokenut, mitä ihanimpia hetkiä, kuin synkimmät hetkeni, nuoruudessa. Istun Onnibussin kyydissä ja tunnen sisälläni että edessäni on isojen tapahtumien hetkiä tulossa, minä vaan tiedän tästä tunteesta sen. Katselen ikkunasta ja mietin että mitenhän illan viettäisin perillä, kenet näkisin ja ketähän moikkaisin. Kenellekkään ei sitten loppupeleissä käynyt näkeminen. Olin onnibussilla saapunut Helsingin Kamppiin. Seisoin asemalla ja hetkeä ennen siihen astumistani olin saanut sen tunteen mitä tulisin seuraavaksi tekemään ja miksi kellekkään ei sopinut mun näkeminen. Mun ei kuulunutkään nähdä ketään. Mun kuului käydä yksin läpi ne paikat joissa oli ihanimpia ja kipeimpiä muistoja siellä.

 


Rohkeasti lähdin kävelemään kohti Töölöä, kävelin ja tärisin ja kävelin. Maisemat olivat tuttuja tästä olimme ensirakkauteni kanssa kävelleet monesti bussilta heille tai takaisin bussille. Mä asuin silloin Raumalla ja hän Helsingissä. Saavun hänen kotinsa ovelle, ja kyyneleet, kipu ja suru valtaavat minut. Itken siinä ulko-oven vieressä. Kipu sisälläni oli suunnaton, muistot vain vilkkuiva silmissäni saaden kyyneleet valumaan syvemmin ja syvemmin. Aikani siinä käsitelleeni asiaa, tunsin kuinka kehossani jokin liikahti ja energia virtasi vapaammin, silloin tiesin että oli aika siirtyä eteenpäin. Puiston penkille istumaan ja katsomaan niitä paikkoja joissa olimme isolla porukalla olleet ja viettäneet aikaa. Jälleen muistot vaan virtasivat ja virtasivat lävitseni ja tein videon kivuistani sillähetkellä.

Siirryn paikasta toiseen, olen pyytänyt opastusta että minut ohjataan tämän kaiken läpi, juuri oikein minulle. seuraan merkkejä sisälläni, kävelen eteenpäin. Saavun hietsuun jossa ne muistot ovat, ne kaikkista kauheimmat. Suhteemme päättyminen, oman kivun ja naiseuden halventaminen, kun kipu on niin suuri, että sen olisi saatava purettua jotenkin, en kestä sitä se repii ja raastaa.
Istun paikassa jossa sanon hänelle, että haluaako hän että pidämme tauon, MINÄ HUOMAAN SANOVANI tämän, joka on elämäni kamalin asia siinä hetkessä. MINÄ JOKA HALUAN TOISEN KANSSA NAIMISIIN, PERUSTAA PERHEEN, huomaan lausuvani suustani juurikin päinvastaiset sanat, WAAAT. Rehellisenä itselleni siinä surun hetkellä, tässä päättymispaikalla, nyt hengitän tähän kipuun ja epärehelliseen kauhun hetkeeni ja huomaan nyt toistavani että, en MÄ SITÄ HALUNNUT, EN MÄ HALUNNU SITÄ EDES SANOA, itken ja pyydän itseltäni anteeksi, että olin niin epärehellinen itselleni ollut!! Itken ja itken, Ympärillä on ihan hurjan tuulista ja vaatteeni ovat hieman liian kevyet,TÄRISEN KYLMÄSTÄ KUN TUULI MENEE LUIHIN JA YTIMIIN.
Matkani jatkuu, jatkuu eteenpäin, kävelen ja tärisen, koitan hengittää syvään vaikka tunnen että kohta se ei onnistu, jotain on lähestymässä, tunnen sen.

Picture

Saavun puskaan, pienen polun varrella, puiden ja pensaiden reunustamana. Pysähdyn, nojaan puuhun, ja siinä ne kaikki muistot aukeavat, kipu, kipu, minulle näytetään jokainen hetki 20vuoden takaa, hitaasti, niin hitaasti että kaikki mielikuvien sisältämät tunteet pääsevät purkaantumaan, paniikkikohtaus on päällä, haukon henkeä, ei meinaa happi kulkea, kohtuni kovettuu ja kramppaa, tiedän olevani naiseuden solvaamiseni ytimessä, ytimessä mistä olen alkanut inhota naiseuttani, rääkätä sitä ja vältellä itseni rakastamista.

Tunteet tuntuvat hukuttavan minut, rauhoitan mielessäni itseäni, hengitän hitaasti, niin hitaasti, se on ainut keino saada hengitettyä siinä paniikissa, itkussa, kivussa ja kehon krampeista. Häpeä siitä kuinka kamala olenkaan ollut ja kuinka järkyttävällä lailla olin luullut omaa kipuani helpottavan. Tässä huomaan niin kuinka koitan väärillä valinnoilla saada omat kipuni helpottumaan, ihan väärin keinoin. KIPU VAIN KASVAA, VIHA ITSEÄNI KOHTAAN VAIN KASVAA!Tuossa puskassa, olen ihan pellit seis, juonut kipuun, ja yksi poika on ohjannut minut itsensä kanssa tuonne. Hänellä on suunnitelma harrastaa kanssani seksiä. Olen ihan pihalla tilanteesta, niin humalassa. Siinä tämä poika vie ja johdattaa tilannetta eteenpäin. Emme hurjan pitkällä ole asiassamme päässeet kunnes meidät yllätetään, LUOJAN KIITOS, MUTTA…… Se saa minut ihan täysin selviämään missä mennään, mitä tapahtuu. Yllättäjänä on se ihminen jonka kanssa haluaisin olla tuossa tilanteessa, järkytyn kun selviän salamana mikä meno on menossa.Yllättäjät jatkavat matkaa, ja minä puen nopeasti päälleni ne mitä oli riisuttu. Samalla huudan tuolle tilannetta ohjannelle pojalle, MITÄ SINÄ OIKEEN KUVITTELET TEKEVÄSI!!! Hänen vastauksena. -hän halusi tehdä yllättäjän mustasukkaiseksi ja meidät sen kanssa takaisin yhteen. Minä jatkan huutamista! MINÄ EN OLE PYYTÄNYT SINULTA APUA SIIHEN, SINÄ ET TIEDÄ TÄSTÄ TILANTEESTA MITÄÄN. EI ASIOITA NOIN KORJATA! Sitten ryntään pois paikalta, jättäen hänet siihen seisomaan.

Juoksen yllättäjän perään, se että olisin pyytänyt anteeksi. Minuun sattui niin kovaa, niin kovaa. Minä olin tehnyt jotain ihan kauheaa ja toiveeni yhteen paluusta, tuntui valuvan vain entisestään sormieni välistä.
Se että olisin lähtenyt jäin ja jonkin sisälläni päätti räjäyttää koko pahan olon vieläkin syvemmälle, vieläkin ahdinkoisempaan tilaan. Huomaan että en osannut yhtään käsitellä vaikeaa tunnetta sisälläni ja aloin siis huutaa, toiselle häpäistä kaikkien nähden siinä. Kuinka kauhea olenkaan toiselle ollut ja luullut että tämä saa sisimpäni helpottumaan ja tuskani poistumaan.

Picture

VOIH KUINKA TOISEN ILME JA KAIKKI SE KAIKKI SAA SISIMPÄNI SUREMAAN ENEMMÄN JA ENEMMÄN.  Toisen kipu, satuttaa sisintäni enemmän ja enemmän, kipu sisälläni kasvaa ja kasvaa. Nyt ymmärrän tuossa kivussa olleen silloin paljon enemmän kuin sen hetken kivut. Työnnän vain entisestään kaikkea rakkaintani kauemmas ja kauemmas, en vain tajua sitä en vain tajua, JATKAN HUUTAMISTA. KUKA MINUSSA OIKEIN ON, olen ihan joku muu ihminen, en ymmärrä kuka minussa huutaa ja karjuu.

Käyn seuraavaksi paikassa johon päädyin aamulla. Kaikki on hiljaista, joka puolella kaikki nukkuvat. Istun keinussa ja kaikki rävähtää silmilleni, kaikki se mitä on tapahtunut illalla. Hetki hetkeltä minulle näytetään kuinka istun keinussa, ja kelaan hetki hetkeltä illan tapahtumia, ja suljen samalla itseltäni sydämmeni. Vihaan itseäni enemmän kuin elämää, Vihaan itseäni ja kun pääsen viimeisiin ilmeisiin ensirakkaudeltani. MUURI /PANSSARI ON LYÖTY/SINETÖITY JA VALMIS! En tunne enää kipua, mietin. En tunne enää elämää, minua ei ole!
On vain kaikki muut ja se että saan heidät onnelliseksi.
Se ehkä pelasti minut silloin, että en voinut tehdä itselleni pahaa, koska se olisi satuttanut liikaa muita!
Valitsin silti näköjään lievän, kiduttavan itsetuhon, itseni rankaisun. Itseni halventamisen, naiseuden ja kehoni raiskauksen. Mielestäni ansaitsin kaiken moitteen, kivun, halveksunnan, inhon.Nyt kun istun tuossa keinussa 20 vuotta myöhemmin, ymmärrän kaiken, ymmärrän myös sen että itse en ole syyllinen tuon toisen pojan hyväksikäytölle, sitähän se on ollut.  Olen jopa niin kiitollinen ensirakkaudelleni, yllättämisestä, ettei se tilanne mennyt pidemmälle! Nyt keinussa, annan itselleni kaiken anteeksi. Murran muurit ja panssarit. Avaan todellakin sydämen itselleni ja kaikelle rakkaudelle, helppoudelle, ilolle ja valolle!
Lisää kirjoittajalta Sisimmän VOIMA / Eva-Lena

Pakurin taikaa!

Eksyin pakurin maailmaan monta vuotta sitten, pikkuhiljaa vuosien saatossa siihen on hioutunut...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.