HEHKUVA MINÄ -matka, osa2

Aamu Turussa. Soitan Iinalle aamupalan jälkeen, että mihin mun pitikään tulla. Meidän oli pitänyt soitella jo aiemmin, mutta se oli kaikessa tohinassa jäänyt. Olin lukenut muiden kokemuksia kurssista, joten tiesin ottaa mukaan muutaman itselle tärkeän esineen. Ja tiesin että sijainti on Portsassa, joten valitsin yöpaikan läheltä. Muutapa infoa en ollut kaivannut siihen mennessä. Sain Iinalta koordinaatit ja tervetulotoivotukset.

Lähdin liikkeelle hyvissä ajoin. Muistin edellisiltana kirkolta palatessa nähneeni Sydänpuun liiketilan. Olin joskus lukenut että siellä on hyvät energiat. Niinpä päätin pistäytyä puodissa, koska aikaa oli. Askeleet ei menneet harhaan tässäkään asiassa. Ihanassa liiketilassa oli vastassa ihana nainen, jonka kanssa jäin teelle ja juteltiin pitkä pätkä yrittäjyydestä, uuden kodin löytämisessä, ajoituksista ja muista aiheista, jotka on ollu mielessä jo pitkään.

Viimein olin ajoissa Iinan oven takana. Ihanan puutalokorttelin ihanalla sisäpihalla. Rakastan vanhoja puutaloja ja vanhojen kaupunkien sisäpihoja. Selkeesti oikeessa paikassa jälleen! Tunnistin oven Iinan oveksi, koska olin nähnyt Facebookissa videon tuolta paikalta. Tuntui siis kuin olis tutulle ihmiselle mennyt kylään. Lempeyttä säteilevä Iina ottaa mut vastaan ihastuttavaan kotiinsa ja ovelta astutaan heti alakertaan. Sinne missä taiat tehdään! 

Vähän jännittää. Kuinkas tässä nyt ollaan. Aluksi esittelen tuomani esineet. Miksi juuri nämä? Ekana Korppi-korvakorut sen vuoksi, että sain ne yllätyslahjana ystävältä. Ne peilaa mua sellasena ku oon. En tunne itseäni joutseneksi, mää oon korppi. Oman tien kulkija. Kahden maailman välissä. Levoton sielu. Toisena edellisillan tilaisuudesta mukaan tarttunut kortti, jossa Tommy Hellstenin ajatuksia ja viisauksia elämästä. Tämäki puoli mussa on: herkkä ja viisas, vahvassa yhteydessä henkeen ja luontoon. Hippiäinen. Viimeisenä Abundance-öljy. Young Livingin eteeristen öljyjen kautta halusin kaivaa itsestäni esille voimakasta, vahvaa naista, joka seisoo omilla jaloilla, vastaa itsestään ja elämästään.

Tuon kaiken lisäksi totean aika pian ääneen, että oon nähny silmissä sellasen kuvan, joka on otettu takaapäin. Iho paljaana. Musta pitsiverho käsissä. Joka putoaa. Häpeän musta verho. Pelkojen painava viitta. Iina kuuntelee, kyselee, kuuntelee, toteaa, kuuntelee, toimii: häärää ja suunnittelee tuon mun mielikuvan toteutusta. 

“Otappa ne rintsikat pois nii ei jää ihoon painaumia”. Selvä! On helppo luottaa kun tuntee, että toinen on varma siitä mitä tekee. Odotellessa nojaan tuoliin. “Odota, pysy siinä”, Iina toteaa ja napsii ensimmäiset kuvat. En tiedä miten päin olla. Nytkö tämä jo alkoi. 

Tuosta kuvasta huomaan löytäväni lapsiminua. Pienenä olin ujo, piilosta tarkkailija. Se näkyy kuvassa. Katson, tarkkailen, pohdin. Turvassa, piilossa. Siitä on kauan. Tuosta ajasta. Tuosta minusta. 

Juttelu jatkuu ja rentoudun. Kameran edessä on silti vielä vaikea olla. Naurattaa. 

Mustan pitsiverhon tilalle löytyy mustaa kangasta, jonka Iina kietoon mun lanteille. Pyytää mut korokkeelle ja ottamaan kattohirrestä kiinni. Edellispäivänä olin sivelly Kallion kirkon jykeviä kivikaiteita, nyt olin kiinni hirsipaalussa. Molemmat huoku turvallisuutta, vakautta, juurevuutta. Maadoittavaa. Voimaannuttavaa. Vahvistavaa. Antaudu nainen! Luota! 

Tietämättään Iina vei mut tuona päivänä mun perimmäisten pelkojen äärelle. Näkyväksi tuleminen. Omana itsenä loistaminen. Siihen tarvitaan maadoittumista, itseensä katseen kääntämistä ja turvallisuuden kokemusta. Läsnäoloon rauhoittumista.

Tähän mennessä ei vielä meikattu muuta ku pieniä yksityiskohtia selän tatuointiin. Nyt päästiin meikkipöydän ääreen. Voi! Rakastan noita Iinan valitsemia vihreän ja oranssin sävyjä! Iina sovittaa mun päähän huivia. Totean ääneen, että mää muuten tykkään käyttää huiveja. Tällasia kohtaamisia meillä on useita, toinen sanoo jotain mitä toinen on just ajatellu.

Mennään ulos. Iina kävelee varmoin askelin talon taakse. Taittaa kasvin kukkapenkistä. Tai oikeastaan taistelee sen kanssa tovin. Kasvi ei meinaa antaa periksi. Totean tapahtumaan liittyen: “vaikka läpi harmaan kiven” ja seuraavassa hetkessä istun talon harmaan kivijalan edustalla. Huomaan että istumalla maahan, saan itseeni valtavasti voimaa. Rauhallista voimaa. Huomaan eron heti. Tajuan, että mun luontoyhteys on heikko. Se oli parikymppiseksi asti erityisen vahva. Sen jälkeen erkanin. Siksikö on tuntunu voimattomalta? Aivan ku heiluis tuulten vietävissä. Ei ole vahvoja juuria maassa. Niitä kasvattamaan! Ole se hippiäinen joka olet!

Iinan mua meikatessa viimeiseen muutokseen mulle tulee yhtäkkiä mieleen kertoa, että hiukset on mulle arka paikka. Niitten on oltava hyvin tai tunnen itteni rumaksi. Huvittavaa sinänsä, että lopulta niitä hiuksia ei laiteta koko päivänä oikeastaan ollenkaan. Vähän tökitään sieltä täältä. Mua muistutetaan: Ei ulkosilla asioilla ole nii paljo väliä. Sillä on väliä, mikä sisältä paistaa. 

Viimeinen tutkimusmatka oli mulle vaikein. Naisellinen voima ja vahvuus. Omistanko oman voimani? Elänkö omaa totuuttani? Kohtelenko itseäni oman elämäni lempinaisena? Sanoisin, että siihen suuntaan oon ainaki päättäväisesti matkalla.

Lopuksi tuijotan itseäni peilistä. Huomaan, että sillä sekunnilla ku laskeudun läsnäoloon, hymyilen omalle peilikuvalle. Tuntuu hyvältä. Mutta heti ku ajatus taas lähtee laukkaamaan, löytyy aina jotai mikä vois olla toisin. Tottahan se on. VOIS olla toisin. Palaan takas minuun. Hei, tykkään tosta tyypistä tuossa peilissä. Ei tarvi olla toisin.

Lasken tällä reissulla tapaamiani ihmisiä. Uusia ihmisiä, joihin oon tutustunu. Mietin ääneen miten monta uutta tuttavuutta mahtuukaan pariin vuorokauteen. Iina katsoo mua hymyillen: “Voisitkohan lisätä itses sille listalle myös?”.

Voisin. Ja lisäsin. 

Nyt tuosta kaikesta on yli kuukausi. Muistan kaiken ihan selvästi! Sen jälkeen näihin viikkoihin on ehtiny mahtua paljon voimaa ja energiaa, myös itkua ja irtipäästämistä. Elämä on jo nyt kulkeutunu kohti uusia tuulia. Osa ulkoisia, osa sisäisiä.

Yksi asia on varma. Vain läsnäolosta löytyy vastaukset. Vain läsnollen pystyy tekee oikeet päätökset. Vain ollessani läsnä, tiiän kuka oon. Vain itelleen läsnäoleva voi olla toiselle läsnä. 

Kiitos Iina! Kiitos Helsingin ja Turun tuttavuudet! Kiitos elämä!

Läsnäolossa lilluen! Rakkautta roiskien!

-Jonna

IinaLine

FB: IinaLine

Hehkuva minä

HEHKUVA MINÄ -matka, osa1 

Kirjoittanut
Lisää kirjoittajalta Lempihetki

HEHKUVA MINÄ -matka, osa2

Aamu Turussa. Soitan Iinalle aamupalan jälkeen, että mihin mun pitikään tulla. Meidän...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.