Häpeän, siis olen

Häpeä on monelle suomalaiselle tuttu tunne. Kerron tässä artikkelissa oman tarinani häpeästä ja siitä, miten olen alkanut murtaa sen otetta. Toivon, että artikkeli herättää keskustelua ja voimme alkaa yhdessä muuttaa häpeän kulttuuria.

Häpeä saa piiloutumaan

Olen osallistunut kesäkuusta lähtien Jenni Emilia Kauppilan Awake-valmennukseen. Se on ollut todella syvällinen matka omiin ajatuksiin, tunteisiin, tulkintoihin, uskomuksiin ja opittuihin malleihin. Eräs valmennuksen teemoista on ollut häpeä. Oivalsin, että olen häpeän kyllästämä.

Häpeä sisäistyy osaksi lapsen minäkuvaa

Häpeä syntyy

Olen kasvanut häpeään. En silti varmasti ole ainoa, sillä 70- ja 80-luvuilla häpeä oli yleinen kasvatusmetodi niin kotona kuin koulussa. Minuun häpeä upposi syvälle.

Olin herkkä lapsi ja imin ympäristön asenteet pesusienen tavoin. Opin häpeämään kaikkea. Lapsena ja nuorena häpesin mm. hidasta lukunopeuttani ja käsialaani (minulla on luki-häiriö), kömpelyyttäni, lantion liikettä kävelyssä (opin syvästi uskovaiselta mummoltani, että Marilynin keinuva kävelytyyli oli syntistä ja siksi täysin tuomittavaa), ujouttani, änkytystäni ja muita lapsia suurempaa ruokahaluani. Häpesin sitä, että vanhempani eivät käyneet vanhempainilloissa eikä minulla ollut antaa mitään selitystä opettajani kysellessä asiasta.

Aikuisuuden kynnykselle saavuttuani olin oppinut häpeämään aivan kaikkea. Häpesin koko olemassaoloani. Häpesin perhettäni. Häpesin sitä, että vanhemmillani oli ollut paljon keskinäisiä ongelmia ja että he käyttivät runsaasti alkoholia. Häpesin sitä, että isäni korotti ääntään tuntemattomillekin ihmisille.  Häpesin äitini elitististä arvomaailmaa ja snobbailevaa elämäntyyliä. Häpesin sitä, miltä äitini näytti (hän oli ylipainoinen, alkoholin pöhöttämä ja ajoittain likainen). Häpesin äitini mielenterveysongelmia ja sitä, että hänen tempauksensa näkyivät ja kuuluivat myös naapureille. Ja aivan erityisesti häpesin äitini itsemurhaa.

Häpesin uskovaista ja ahdasmielistä sukuani ja  heidän tuomitsevaa suhtautumista vähemmän vanhurskaisiin ihmisiin. Häpesin jopa asuinaluettani vauraalla alueella. Häpesin sitä, että muistutin ulkoisesti äitiäni – ja pelkäsin muistuttavani häntä myös sisäisesti.  Häpesin sitä, että en ollutkaan vahva vaan masennuin itse. Häpesin sitä, että en osannut olla luontevasti muiden nuorten kanssa. Häpesin sitä, että minulla oli vain muutamia ystäviä. Häpesin omia traumojani ja käytöstäni, joka oli muiden mielestä käsittämätöntä.

Ehkä vahingollisinta oli se, että opin häpeämään kehoani. Sain lapsena usein piiskaa ja sisäistin kuritustilanteiden häpeän osaksi kehonkuvaani. Häpesin myös sitä, että toisin kuin äitini ja siskoni, minä en ollut taitava piirtäjä tai liikkuja. Häpesin valtavasti kömpelyyttäni (vasta myöhemmin ymmärsin, että kömpelyys liittyy lukivaikeuteen). Häpesin myös sitä, että en näyttänyt tavanomaiselta suomalaiselta vaan olin pienestä pitäen saanut kuulla olevani erilainen. Ja aivan erityisesti häpeä iskostui kehooni tultuani raiskatuksi.

Oman kehoni ja itseni häpeäminen kokonaisvaltaisesti oli niin raskas taakka, että olin nujertua sen alle. 17-vuotiaana yritinkin tehdä itsemurhan. Minut pelasti kuitenkin se, että tajusin, että en voinut aiheuttaa isälleni ja siskolleni samaa tuskaa, jonka äitini oli aiheuttanut vain paria vuotta aiemmin. Tajusin, että minun oli jäätävä henkiin. Sairaalan sängyllä maatessani tajusin, että jos halusin jäädä henkiin, minun oli tehtävä muutos. Minun oli muutettava ajatteluani ja päästettävä irti häpeästä. Minun oli otettava vastuu itsestäni ja alettava etsiä omaa totuuttani ja omaa tapaani elää. Siitä alkoi pitkä matka, joka jatkuu yhä.

 

Häpeä muuttaa muotoaan

Olen ollut onnekas siinä, että olen saanut sisukkaan ja uteliaan luonteen. En luovuta helpolla ja haluan aina oppia lisää elämästä, mielen toiminnasta, tunteista, kommunikaatiosta, ihmissuhteista ja onnellisuudesta. Häpeä on ollut suuri opettajani, sillä se on aiheuttanut monenmoisia vaikeuksia elämässäni. Ne ovat olleet niin tuskallisia, että minun on ollut pakko etsiä apua.

Aikuisiällä häpeä on yhä osa jokapäiväistä elämääni. Häpeän esimerkiksi naiseksi matalaa ääntäni. Häpeän sitä, että lopetin laulamisen ja soittamisen 15-vuotiaana ja pelkään, että jos nyt laulan, laulan nuotin vierestä. Häpeän sitä, että puhun epäselvästi (vaikka tämäkin liittyy lukivaikeuteen). Häpeän tukkaani, jolla on oma tahto ja joka menee takkuun noin 5 minuuttia kampaamisen jälkeen. Häpeän ylipainoani. Häpeän sitä, että turrutan yksinäisyyden, turhautumisen ja häpeän tunteitani syömällä.

Häpeän sitä, että kiihdyn nopeasti ja kiroilen kuin merimies. Häpeän sitä, että tarvitsen runsaasti lepoa ja omaa tilaa. Häpeän sitä, että en kykene olemaan äiti (oivalsin tämän kyvyttömyyteni jo nuorena ja tein tietoisen päätöksen olla siirtämättä sukuni traumoja eteenpäin). Häpeän sitä, että koen usein olevani ulkopuolinen. Häpeän sotkuisuuttani. Häpeän sitä, että en edelleenkään osaa olla turvallinen aikuinen sisäiselle lapselleni ja rauhoittaa sitä hädän hetkellä. Häpeän sitä, että tarvitsen runsaasti huomiota, rakkautta ja turvaa.

Häpeän sitä, että olen sallinut ihmisten ylittää rajani. Häpeän sitä, että tulen paremmin toimeen eläinten kuin ihmisten kanssa. Vaikka rakastan kotiani ja sen rauhaa, häpeän sitä, että elän yksin kaukana kaikesta keskellä ei mitään. Häpeän sitä, että jotkut ihmiset tuntuvat rasittavilta ja haluaisin välttää heidän seuraansa tyystin. Häpeän sitä, että ehkä ainoana naisena kammoan puhumista puhelimessa.

Häpeä näkyy myös työelämässä. Suostun tekemään juttuja, jotka eivät kuuluisi minun vastuulleni tai joista en pidä, koska haluan välttää riitaa. Haluan, että minusta pidetään. Häpeän sitä, kun moniammatillisten kokousten aikataulut pettävät, vaikka olen vain yksi kokouksen jäsenistä. Häpeän sitä, että meidän aikataulun pettämisen vuoksi muut ihmiset joutuvat odottamaan.

Eniten häpeä on kuitenkin vaikuttanut läheisiin ihmissuhteisiini. Minun on vaikea katsoa silmiin miestä, jota pidän viehttävänä. En ole osannut asettaa rajojani selkeästi. Esimerkiksi olin reilusti päälle kolmenkymmenen ennen kuin sanoin isälleni, että hänen toimintansa vaikeutti elämääni, vaikka hän olikin tarkoittanut hyvää. Olen usein pitänyt mölyt vatsassani, niellyt tunteeni ja ohittanut omat tarpeeni. Mutta aivan erityisesti häpeä on vaikuttanut seksuaalisuuteeni. On vaikeaa rentoutua ja avautua, kun häpeää kehoaan ja omia tarpeitaan.

Kun olin elänyt vuosia tai oikeastaan vuosikymmeniä häpeän kanssa, ulkoistin ajatukseni myös toisiin. Uskoin, että he tuomitsevat minut yhtä ankarasti kuin minä. Niinpä minun on ollut vaikea ottaa rakkautta ja apua vastaan, sillä en ole uskonut olevani niiden arvoinen. Ja niin häpeä loi vahvan muurin ympärilleni.

Häpeä vääristää havaintomme sekä itsestämme että toisista.

 

Häpeä murenee

Häpeästä voi vapautua vain kohtaamalla se ja hyväksymällä omat kokemuksensa.

Häpeä on pakottanut minut etsimään keinoja vapautua sen ikeestä. Nimittäin havahduin siihen, että häpeä oli kaventanut elämääni valtavasti ja olin vankina pienessä häkissä mukavuusalueellani. En esimerkiksi kyennyt käymään yksin kahvilassa, sillä mielestäni oli järkyttävän noloa, että minulla ei ollut seuraa. Työelämässä kyvyttömyyteni asettaa rajat johti vakavaan uupumiseen. Joten pakon edessä aloin etsiä keinoja.

Olen työstänyt tunteitani esimerkiksi neljän kysymyksen avulla. (Lue esittely täältä: http://naiseudenvoima.com/nelja-kysymysta/) Kouluttauduttuani naurujoogaopettajaksi jouduin kohtaamaan oman ja osallistujien häpeäni joka tunti. Ymmärsin nopeasti, että jos halusin saada osallistujat vapautumaan ja uskaltautumaan erikoisilta tuntuviin harjoituksiin, minun oli unohdettava häpeäni ja heittäydyttävä mukaan täysillä. Olenkin päässyt naurujoogan ansioista mitä erilaisimpiin tilanteisiin, ja naurun kautta häpeän ote on alkanut hellittää.

Myös tantra on vapauttanut minua valtavasti. Olen oppinut nauttimaan kehostani, sen herkkyydestä ja aistillisuudesta. Olen tuntenut olevani kotona tantraheimon ihmisten kanssa. Olen myös oppinut monia upeita keinoja työstää energioita kehossa ja mielessä.

Lisäksi olen osallistunut moniin henkisen kasvun tapahtumiin, kursseihin, workshoppeihin ja valmennuksiin. Esimerkiksi Tuulia Syväsen Radikaali rehellisyys -viikonloppu ja Jari Koposen Vihatyökurssi ovat olleet kerrassaan mullistavia. (Radikaaliin rehellisyyteen voit tutustua täällä ja Vihatyökurssiin täällä.)

Ystäviksi häpeän kanssa

Häpeä pitää piilossa ja vankina, hyväksyminen vapauttaa
Hyväksy itsesi  ja häpeäsi, niin voit nousta siivillesi.

Jenni Emilian Awake-valmennuksen aikana olen vihdoin tajunnut, että häpeä ei ole ongelma. Se on ongelma vain silloin, jos yritän kieltää sen. Kun kiellän ja torjun häpeän, sanon samalla ei itselleni. Se ei ole toimiva strategia. Niinpä ainoa toimiva tapa on opetella hyväksymään itseni juuri tälläisenä. Häpeineni päivineni.

Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että jään tuleen makaamaan ja pysyn apaattisesti nykytilanteessani. Hyväksyminen tarkoittaa sitä, että katson avoimesti, tuomitsematta sitä, miten häpeä ilmenee tällä hetkellä elämässäni. Millaiset tilanteet laukaisevat sen? Miltä kehossani tuntuu, kun koen häpeän tunteita? Millaisia ajatuksia mielessäni on? Miten yritän harhauttaa itseäni, että en tuntisi häpeää? Mitä jätän tekemättä häpeän vuoksi?

Kun olen tarkastellut sitä, miten häpeä ilmenee elämässäni tuomitsematta ikään kuin ulkopuolisena tarkkailijana, mietin, mitä voisin tehdä toisin. Mietin, mitä voisin tehdä, jotta häpeä tulisi näkyväksi. Minulle eräs keino on tämän artikkelin kirjoittaminen. Ja tämän julkaiseminen siitäkin huolimatta, että tämä herättää minussa paljon häpeää.

Mutta Marthin Luther King on sanonut, että pimeyttä ei voiteta pimeydellä vaan valolla. Joten tuon oman häpeäni päivänvaloon. Opettelen myös muuttamaan ajatuksiani. Häpeä ei ole merkki epäonnistumisesta tai huonommuudesta. Se ei myöskään ole vihollinen, jota vastaan pitää taistella. Häpeä on ollut keinoni pitää itseni turvassa ja suojella herkkää sisintäni. Se ei ole ollut erityisen toimiva keino, mutta olen toiminut niiden taitojen varassa, joita minulla on ollut.

Nyt minulla on uusia keinoja, uusia resursseja ja samanhenkisiä ihmisiä ympärilläni. Olen valmis vapautumaan sukupolvien ketjusta ja luomaan oman näköiseni elämän. Tunnen itseni perhosentoukaksi, joka on vapautumassa pitkästä ajanjaksosta ahtaassa kotelossa. Olen valmis murtautumaan siitä ulos ja nousemaan siivilleni.

1
1
Lisää kirjoittajalta Himalajan Nauru/Liisa Korhonen

Little Baby Nothing

No one likes looking at you Your lack of ego offends male...
Lue lisää

2 Kommenttia

    • Kiitos, Niina. <3 Hienoa, että artikkeli kosketti. Yhdessä voidaan vapautua häpeästä ja jättää se taakse. Enough is enough! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.