Häpeän huntu

Picture

Häpeä. Meille suomalaisille ymmärtääkseni erityisen tuttu tunne. Itelle ainakin hyvin tuttu. Tai tunteena jokseenkin tuore, uusi tuttavuus, koska häpeän olotila sai nimen vasta melko myöhään. Reilusti yli parikymppisenä. Aluksi lukien, ai tällanen asia on olemassa. Sitten tiedostaen, ai mussaki on tällanen tunne. Lopulta, ai tämä kaikki on ollu jollain tapaa kytköksissä häpeään. Koko olemassaolo. Koko minä sellasena ku itteni olin siihen asti nähny.Mitä se häpeä on? Mulle se on pohjimmiltaan tieto siitä, että oon vääränlainen. Outo, joukkoon sopimaton, erilainen, sellasella tavalla poikkeava, ettei sellasta hyväksytä. Miksi? Miksi ihminen ajattelis että tuollanen voi mitenkään olla totta. Kuka lapsi, pieni vauva syntyy tähän maailmaan vääränlaisena, viallisena? Ei kukaan. Häpeä ei siis voi olla se mitä ihminen on aidosti, syvällä sisällä, ihmisenä. Ei voi. Häpeä on kuin musta huntu, joka ommellaan päälle elämän tuulissa. Myrskyissä. Ei se ole siis totta, tieto, tosiasia. Mikä se sitte on? Häpeä on uskomus omasta kelpaamattomuudesta. Uskon, että asia on totta. Mutta miksi?

Lapsi uskoo, että se mitä ympärillä tapahtuu, on totta. Jos vanhempi häpeää itseään, lapsi näkee itsensä vanhemman kaltaisena, sisäistää mallin: näin kuuluu tuntea. Ei lapsi kykene kyseenalaistamaan jotain sellaista, jolle ei ole edes nimeä, josta ei puhuta tai joka sotii vastaan sitä mitä vanhempi on. Häpeästähän ei puhuta, koska sitä hävetään. Jos häpeästä puhuttaisiin, sitä ei enää hävettäisi.

Minkä takia vanhempi sitten häpeää itseään? No, mitä nyt ihminen voi itsessään hävetä. Tekemisiä, tekemättä jättämisiä. Sanomisia, sanomatta jättämisiä. Valintoja, tekemättä jääneitä valintoja. Elämän kolhuja, omaa kehoa, sukua, puolisoa, köyhyyttä. Kaikkea mahdollista. Mahamakkaroiden häpeäminen ei vielä yllä minuuteen asti, mutta jos perheessä on vaiettuja asioita, ne pyritään monesti salailemaan. Lapsi näkee, että minussa ja meissä perheenä on jotain sellaista vikaa, ettei sitä voi ulkopuolisille kertoa. Tuota puhumatonta asiaa hävetään. Ollaan huonompia kun muut. Vaikkapa köyhyyden, työttömyyden, sairauden, sukuriitojen tai minkä tahansa asian kanssa, jota ei yleisesti hyväksytä, eikä sitä siksi hyväksytä myöskään omalle kohdalle. Asia jää pimentoon, piiloon, puhumatta. Mutta tunne ja piilottelun ilmapiiri ei mihinkään katoa. Asia on olemassa vaikkei siitä kukaan puhuisi.

Lapsi tuntee kyllä tuon ilmapiirin. Lapsenomaisella tavalla ajattelee, että hänessä on vika. Hän on vääränlainen. Kuinka usein lapselle kerrotaan ettei perheen ongelmat ole lapsen syytä, jos ei ongelmia myönnetä edes itselle? Niin, aika paljon vaadittu aikuiselta, joka ehkä koittaa vain selvitä itsekin elossa. Usein vanhemman tuskainen olotila tuon asian piilottelusta vieläpä kostautuu lapselle. Moitteina, vaatimuksina, puhumattomuutena, rakkauden ilmaisemisen vaikeuksina. Nuo osuvat jo suoraan lapseen. Jälleen lapsen yksinkertaisuudessaan raaka ajattelutapa saa sen aikaan, että tämä tuntee olevansa syyllinen tuohon pahaan oloon kun sitä kerran häneen puretaaan. Kun lapsi ei tiedä mitä olisi tehnyt väärin, olettaa että HÄNEN TÄYTYY OLLA VÄÄRÄNLAINEN. Koska asia ei tule puhutuksi, lapselle ei koskaan selviä, ettei vika ollut hänen teoissaan eikä varsinkaan hänen olemassaolossaan. Lapsi USKOO että se miten hän maailman näkee, on totta. Miten muutenkaan se voisi olla? Hän ei näe muita vaihtoehtoja eikä kukaan niitä hänelle tarjoa.

Häpeä elämässä

Ihminen on rakennettu siten, että se mihin itse uskoo, vahvistuu. Sitä on niin pirun fiksu tuola alitajunnassa, että järkkäilee asioita niin, että lopputulos tukee omaa uskomusta. Siksi se alkaa tuntua todelta. Kuinka usein ajattelet etukäteen ettet ikinä löydä kunnollista miestä, rahat loppuu aina ennen palkkapäivää, törmäät vaikeuksiin, auto hajoaa ja mitä ongelmaa sitä kullonki haalikaan. Ootko huomannu, että noin tosiaan tapahtuu? Mitäs minä sanoin, tiesinhän tämän! Näyttää siltä että mut on kirottu ja aina kaikilla muilla menee paljon paremmin.

Tässä tulee totuus, joka meinas saada mut NLP kurssin ekana päivänä kääntymään kotimatkalle: Ihan ite me tehdään noista asioista totta uskomalla niihin, puhumalla niistä, odottamalla niitä. Me nimittäin alitajuisesti mennään niitä kohti. Pelottavaa! Ai perhana, että on. Turhauttavaa! Kyllä, sitä varsinki! Vapauttavaa! Viimeisenä, mutta kyllä, erityisesti vapauttavaa. Toisin päin käännettynä, hallinnoimalla uskomuksia, me hallinnoidaan meissä tapahtuvia asioita, omaa elämää. Ei hallinnoimalla, kontrolloimalla kuten yleensä asia ymmärretään, puskemalla. Vaan tietoisesti valitsemalla ja sen jälkeen antamalla elämän tapahtua.

Oon uskonu siihen, että oon vääränlainen. Vaikka kuinka tunsin joittenkin asioitten olleen pielessä, kukaan muu ei niihin tuntunu reagoivan, joten ajattelin vian olevan mussa. Muille tämä asia ei ole ongelma, minä vaan oon hankala ku en sopeudu joukkoon. Vääränlainen siis. Pakkohan sen oli olla totta. En vain tajunnu, että ainoa mikä oli totta, oli se ettei noista pielessä olevista asioista puhuttu. En sopinu siihen muottiin johon “kaikki muut” tuntu sopivan, joten mun täyty olla outo. Jos joskus  rohkaistuin ja toimin niinku ite koin oikeeksi, ihmiset ympärillä muisti kertoa vähintään halveksivin katsein, ettei kuule mitään toivoa, ei kannattaa edes yrittää, palaa ruotuun. Minä palasin.

Ne jotka eivät haluan nähdä totuutta ja muuttua, eivät voi kenenkään muunkaan antaa nähdä sitä. Ettei vene keiku. Pysy kyydissä tai hyppää laidan yli. Vene ei saa keikata.

Tätä kaikkea toistin. Uskoin omat tuntemukset todeksi, joten hakeuduin seuraan, jossa tosiaanki tunsin olevani erilainen, poikkeava. Hakeuduin tilanteisiin, joissa oikein loistin erilaisuutta. Ego tahtoo olla oikeassa ja sanoa viimeisen sanan. Se kun tarpeeksi pelottelee, ihminen kauhuissaan tottelee. Juoksin vuosia häpeääni karkuun. Muutin vuoden välein, ettei elämä käynyt liian tasaiseksi ja turvalliseksi ottaa kipeitä asioita vastaan. Sillon niille olis ollu aika ja paikka nousta pintaan. Ehei, täyty juosta. Vaihdoin työpaikkaa. Tai pitääkseni yllä uskomusta siitä, etten ansaitse riittävää toimeentuloa, olin pitkiä jaksoja myös työttömänä. Uskoin, ettei musta ole pitkäkestoiseen työhön. Olihan moni työ ja koulu jääny kesken. En sopinu niihinkään. En vain tullu ajatelleeksi sitä, että ehken sopinu siihen toimintatapaan, että asioita piilotellaan ja esitetään, ettei ongelmia ole. Siitä mallista olin saanu tarpeeksi, koska aina sen mallin ilmaantuessa työpaikalle, kouluun, ihmissuhteisiin, tuo vanha haava siitä että oon vääränlainen, aukes. Taas tuskaa. Karkuun ja äkkiä. Jotta uskomus siitä, että oon totaalisen vääränlainen pysy hengissä, oli elettävä sen mukaan. Tiedostamatta tottakai.

Missä mennään tänään

Tara Lange kirjottaa häpeästä näin kauniisti:
“Häpeä tulee aina kun on valmis tulemaan näkyvämmäksi, kun on valmis laajentamaan energioitaan, kun on valmis tekemään rohkeita tekoja. Se on tiheintä ja tumminta energiaa, joka todella sitoo meidät itseemme, paikoilleen ja hiljaiseksi, jotta voisimme rauhassa ja harkiten itse valita henkiset rajamme. Mitä enemmän häpeää tunnen, sitä suurempi on tuleva voimani. Alussa häpeä oli tukahduttaa minut, nyt se on tehtävänsä tehnyt ja henkisiä rajojani venyttänyt, joten osaan hengittää sen kanssa ja jopa iloita siitä. Vieläkin häpeää, tuleepa minusta voimakas!”

Viime viikot oon rämpiny häpeän mustassa suossa. Hävenny avoimesti ihan kaikkea. Omaa olemassaoloa. Ei se siis mihinkään ole kadonnu. Tuskin katoaakaan. Ainakaan niin kauan, kunnes opin läksyni, otan vastaan sen valon, voimaan ja upeuden, joka meissä jokaisessa on. Tämä rämpiminen on kuitenki ollu erilaista ku ennen. Oon pysähtyny ja ottanu tuskaa vastaan. Avannu sille sylin. Ihme ja kumma, hyväksymällä ja antautumalla, antamalla sille aikaa ja huomiota, se vain pienenee.

Tuskaisissaki oloissa pystyn välillä irtaantumaan muuhun, vaikkapa kirjoittamaan tai meditoimaan. Pystyn hakemaan etäisyyttä häpeän TUNTEESEEN. Pystyn puhumaan sitä ulos, ymmärtämään, ettei se mitä ajattelen tai tunnen ole totuus. Tuo häpeän karkuun juokseminen on tuonu mut tähän hetkeen, jossa oon paljon yksin eli mulla on mahdollisuus ottaa nuo tunteet vastaan. Aiempien valintojen ja työkuvioiden vuoksi oon melko rahaton, joten ulkoisiin asioihin huomion suuntaamalla en pääse itteäni karkuun. Äitienpäivän kynnyksellä jouduin katsomaan silmiin myös sitä tosiasiaa, että oon ottanu etäisyyttä sukuun. En tunne kuuluvani siihen, en koe olevani omien parissa, oma itteni siellä. Paljon on omalla vastuulla, otan herkästi vastuuta muitten tunteista, kannan heidän haavoja ja otan omalle kontolleni heidän vastuuttomuutta omien elämänvalintojen edessä. Heidän kanssa katoan vanhoihin tapoihin, miellyttämään ja häpeilemään. Tällä hetkellä etäisyys on se keino, jonka osaan ja johon pystyn säilyttääkseni oman voiman. Onko se oikea tie? Aika näyttää.

Oon opiskellu, lukenu, kokeillu, kuunnellu ja puhunu paljon, kompastellu ja välillä viimeisillä voimilla noussu ylös. Oon opetellu elämää. Oon suostunu oppilaaksi. Sen vuoksi ja sen turvin uskallan tänään ottaa tunteita vastaan. Tiiän, ettei ne hukuta mua, vaikka se tunneaallon tullessa siltä tuntuiski. Pikku hiljaa. Askel askeleelta. Välillä hukassa aallokossa, välillä selkeillä aalloilla kelluen ja joskus jopa rannalla maisemia ihaillen. Matkustan elämässä etsien turvallisia, vastuullisia, oman voimansa ja kipunsa kantavia ihmisiä mun ympärille jakamaan näitä asioita. Kaipaan kovasti sitä yhteisöllisyyttä, jossa jokaisella on tila olla sellanen ku tänään on, kertoa se mistä tulee ja mihin on menossa vain jakaakseen, voimaantuakseen, ei ihmissuhdepelejä pelatakseen, ei syyllisiä itsensä ulkopuolelta etsiäkseen.

Tänään, tässä kohti, just nyt USKON että mua oottaa parempi huominen. Jostain ihmeestä oon lahjaksi saanu järkyttävän vahvan uskon parempaan huomiseen. Vaikka missä solmussa olis tänään, ootas vaan, myöhemmin se palkitaan. Tuo “myöhemmin” on aika usein kuitenki liukunu käsistä aina huomiseen ja huomiseen. Ymmärrän nyt miksi. En ole uskonu, että vielä olisin tarpeeksi hyvä, riittävä, ottamaan kaiken hyvän vastaan. Tämän asian vielä hoidan, sitte ansaitsen palkinnon. Riittämättömyyden häpeää kantavan ihmisen ansa. En voi silti sanoa, ettenkö olis saanu. Paljon.

Elämä ei kysele. Se jakelee. Mutta väkisin se ei tuputa. On otettava vastaan.

-Jonna

Kirjoittanut
Lisää kirjoittajalta Lempihetki

HEHKUVA MINÄ -matka, osa2

Aamu Turussa. Soitan Iinalle aamupalan jälkeen, että mihin mun pitikään tulla. Meidän...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.