EMMA: Tähdistä syntynyt

Häpeämättömien lurjusten aikakausi

Tänään minä heräsin kaivaten ja surren.

Kaipasin ukkia. Ukki lähti toiselle puolelle vuonna 2013 ja toimii nyt suojelusenkelinäni ja henkioppaanani. Tuo vilkkuvasilmäinen menninkäinen opetti minulle niin paljon, ja jatkaa opetustyötään edelleen. Kaipaan hänen fyysistä olomuotoaan edelleen harva se päivä, hän oli eräs elämäni tärkeimmistä hahmoista ja suurin osa hänen opetuksistaan on avautunut minulle vasta nyt aivan hiljattain. Ukki kuunteli aina matkatarinoitani pilke sinisten silmiensä kulmissa, välillä päätään pudistellen ja hymähdellen, mutta aina suurella rakkaudella ja innostuksella. Hänellä oli tapana merkitä rakkaaseen karttakirjaansa reissuni ja tulevat matkakohteeni. Siitä sitten yhdessä aina ihmeteltiin että ”Jaa tuossako se on sitten se Vilippiinit? Pelkkiä saaria!”. Ukin kuoltua pyysin saada hänen karttakirjansa. Avasin sen kirjanmerkin kohdalta – Bali. Seuraava matkakohteeni johon olin lähdössä parin kuukauden kuluttua. Ukki myös muistutti minua tasaisin väliajoin siitä, kuinka minun pitää muuttaa pois Helsingistä, takaisin metsään, takaisin kotiin. Hän oli hyvin huolestunut siitä, että tuo teknokraattinen ja sydämetön maailma imaisee minut mukaansa ja menetän yhteyteni maahan, kotiin. Kuulin ukin sanat kristallinkirkkaasti päässäni sinä hetkenä, kun romahdin Helsingissä.

Se hetki oli ikimuistoinen. Siksipä palaan siihen vielä kerran. Istuin sängylläni, tuijotin seinää, tunsin tyhjyyden sisälläni, täyden merkityksettömyydentunteen elämässäni ja kuulin päässäni nuo sanat: ”takaisin metsään, Emma.” Samassa hetkessä luovuin ylpeydestäni, laskin maskini ja aseeni, pärjäämiseni, rooliasuni, ja soitin äidilleni. Nyt minä tulen takaisin. Takaisin metsään, takaisin kotiin. Takaisin sydämeeni.

Tänään itkin ulos tuota kaipausta, ikävää ja surua, ja tunsin keveneväni. Sydämeni suli, aukesi, valo virtasi sisään taas voimakkaammin. Tämä sama on tapahtunut joka päivä jo pitkän aikaa. Päästän tunnetta ulos, valo tulvii sisään. Näin se toimii. Tunnen tämän aaltoliikkeen, elämän virtauksen sisälläni. Tunne ohjaa elämää ja olemista, opettaa ja vapauttaa. Kiitollisuus valtaa sydämen.

Sisar Kuu

Eilen oli todella voimakas täysikuu ja kuunpimennys. Suljin vanhoja ovia, sanoin hyvästi vanhoille tarinoille ja rakastin osia itsessäni joille en ollut antanut rakkautta pitkään aikaan. Viime viikkoina olen kohdannut todella voimakkaita tunteita, kuten surua, vihaa ja häpeää. Kaikkein voimakkaimpana ja vapauttavimpana häpeä. Tapahtumasarja jonka lopputulemana menetin 500 eur rahaa, potkaisi sisuksissani liikkeelle sellaisen emootioiden ilotulituksen, että oloni oli melko tyhjä muutaman päivän ajan. Kehostani purkautui valtavia määriä vanhaa surua, raivoa, uhriutumista, traumaa, pelkoa ja sitä kaikkein voimakkainta – häpeää. Lopulta tuo tyhjyys lähti täyttymään valolla, rakkaudella ja kiitollisuudella, ja tuo transformaatio on jatkunut nyt voimakkaasti. Siunasin jokaisen minulta matkaan lähteneen euron ja tiedän jokaisen niistä moninkertaistuvan matkalla takaisin luokseni. Aaltoliike jatkuu, raha, niin kuin kaikki muukin energia, virtaa sisään ja ulos. Niin kuin hengitys.
Viime syksynä en kirjoittanut montakaan sanaa. Ei ollut mitään sanottavaa. Ja samalla niin paljon ettei sitä pystynyt pukemaan sanoiksi. Olin käpertynyt suojausasentoon, linnoittautunut kodin lämpöön Ruskovillan silkkivillapukuun lähes päivittäin pukeutuen. Tyttäreni Taiga on mainio maadoittaja, erinomaisen läsnäoleva ja määrätietoinen lapsi, joten hän piti minut kuitenkin tiukasti kiinni arjen kyljessä. Pääsääntöisesti olin kuitenkin kaakaomuki kädessä kulkeva villakasa joka vuoroin itki, vuoroin ahdistui, vuoroin inspiroitui vain ahdistuakseen jälleen entistä kovemmin. Kävin sisäistä taistelua siitä, uskallanko kuoriutua villoistani ja loistaa. Uskallanko jakaa, uskallanko tulla esille. Uskallanko yrittää, entä jos epäonnistun? Uskallanko, entä jos! Mutta mitä jos. Voisinko, mahtaisiko. Voisiko! Jospa kuitenkin, ei vaan. Kävin tuota sisäistä taistelua muutaman kuukauden, kunnes hain starttirahaa. Tuosta vaan! Ja sain sen. Minä sain starttirahan. Apua, nyt minun pitää perustaa yritys! Aikuisten oikeesti.

Onnesta soikeana ja kauhusta kankeana aloin pistää kasaan jotain mikä näyttäisi minulta, tuntuisi hyvältä ja palvelisi kokonaisuutta tässä hetkessä. Sitä kaikkein korkeinta hyvää, ihan kaikille. Vähempään en tyytyisi! Koska täydellisyys. Just. Sama vanha ansa, täydellisyydentavoittelu jonka lopputulemana riittämättömyydentunne ja huokaus. Lannistuminen. Mutta tällä kertaa lannistumista ei seurannutkaan yleensä seuraava vaihe: lamaantuminen. Tällä kertaa lannistuminen muuttuikin purkautumiseksi, avautumiseksi, haavoittuvaisuuden hyväksymiseksi, keskeneräisyyden rakastamiseksi ja uudeksi tunteeksi joka varovasti kuiskasi: Minä riitän.

Kaiken alkuun paneminen otti aikansa, ja ottaa vähän edelleen, mutta peruspaketti alkaa olla kasassa. Kaikkein tärkeintä ja hienointa tässä on se, että kun tämä asia on kypsynyt tässä muutaman kuukauden ajan, on maailmankaikkeus taas keventynyt, sisukseni kääntyneet ympäri jo useampaan otteeseen ja se mikä nyt virtaa ulos saa virrata vapaammin kuin muutama kuukausi sitten olisi virrannut. ”Aikasa kaikella, elähän hötkyile”, sanoisi ukki. Hötkyily on Kainuulaisittain hätiköintiä, kiireellä tekemistä tai malttamattomuutta. Ja sehän ei kannata.

Kohdun pulssi

”Minä riitän. Minä olen hyvä.” Tämä uusi mantra alkoi vähitellen soida päässäni vanhojen tarinoiden sijaan. Sisäinen tuomari hiljeni vähitellen, pieni tyttö sisuksissani kuiski päivä toisensa jälkeen kuuluvammin: Minä riitän. Minä olen hyvä. Pieni tyttö nousi seisomaan, avasi nyrkkinsä ja kasvoi naiseksi. Huokaisi syvään, hengitti kohtuunsa ja hengitti ulos mustana savuna maailman naisten tuskaa, alistusta, nöyryytystä ja traumaa. Lapsuuden häpeää, yksinäisyyttä ja riittämättömyyttä. Painoin kädet kohdulleni ja kuuntelin kohtuni pulssia – siellä se sykkii, toinen sydämeni. Viisauteni tyyssija, maailman kohtu, kaiken alkulähde. Sukelsin syvälle pimeyteen, vietin öitä valveunissa maailman feminiinisissä energiavortekseissa kuten Syyriassa. Kohtasin mustien vesien valtavat ikiaikaiset olennot, pelkoni, turvattomuuteni. Seksuaalisuuden häpeä korvensi olemustani ja aloin tunnistaa tuon energian kahlitsemiseen käyttämäni voimavarat, ja sen kuinka polttavasti kehoni ja sieluni haluaa vapautua noista kahleista. Kuinka polttavasti korventaa kahlittu luomisvoima, Kundalini Shakti, pyhä tuli. Päätin antaa sen palaa, antaa sen virrata. Häpeän mustat vedet vapauttivat minut ja auttoivat tunnistamaan ne ohjelmoinnit ja uskomusjärjestelmät, jotka vielä rajoittivat sieluni mahdollisimman autenttista ilmenemistä täällä maan päällä, fyysisessä kehossa ja elämässä. Feminiininen voima liikkuu spiraaleissa, pyörteissä, virtaa kuin vesi ja kiemurtelee kuin tulen liekit, kuin käärmeen keho. Tanssi tyttö, tanssi!

Häpeä vapauttaa!

Olen viime vuosiin saakka lähinnä hävennyt sitä, että minulla on kohtu. Naiseus ja naisellisuus, kaikki siihen liittyvä on ollut hävettävää. Rintaliivien osto hävetti teininä, se ettei rinnat kasvaneetkaan, hävetti ja hämmensi kun kuukautiset alkoivat, oli likainen olo. Hävetti ostaa tamponeja, hävetti käydä suihkussa alasti muiden seurassa, uimahallissa hävetti ja rannalla. Keho hävetti. Kehon kuviteltu puutteellisuus ja vääränlaisuus hävetti. Ajatuskin seksistä hävetti, ja hävetti se, että sitä kuitenkin ajatteli ja keho halusi. Hävetti karvaisuus, hävetti pienet rinnat, hävetti olematon vyötärö. Jennifer Lopez pyöri MTV:llä ja hävetti kun näytti niin vähän häneltä.  Kun oli kuukautiset, hävetti jo valmiiksi pelko siitä, että tulee veritahra housuihin, hävetti niin paljon että oli hankala olla ihmisten ilmoilla. Kuukautisista ja kaikesta siihen liittyvästä puhuttiin aina siihen tyyliin, että se on sellainen naisille annettu karmiva vitsaus josta vaan sitten kärsitään. Samoin raskaudesta ja synnytyksestä. Hävetti ajatuskin siitä, että joutuisi synnyttämään, paljastamaan itsensä avoimessa ja haavoittuvassa tilassa vieraille ihmisille sairaalaympäristössä. Kauhistutti aivan täysin. Kaikki puhe raskaudesta ja synnytyksestä kaikkine oireineen ja vammoineen oli niin karmivaa että päätin etten todellakaan tule olemaan tekemisissä minkään siihen liittyvän kanssa. En olisi yksi niistä uhreista. Kuten en lopulta ollutkaan, mutta se on toinen tarina. Mutta hävetti. Aivan käsittämättömästi hävetti ihan kaikki naiseuteen ja omaan kehoon liittyvä! Ja tiedän etten ole yksin tämän häpeän kanssa – kysy vaikka Ekiltä! (Moni varmasti muistaa tuon Suosikki-lehden Dear Eki- palstan joka pelasti monelta hävettävältä kysymykseltä.)

Häpeää omasta kehosta, seksuaalisuudesta, normaaleista kehon toiminnoista, eritteistä ja tarpeista aletaan siirtää lapsille jo aivan syntymässä. Tulen puhumaan syntymätraumasta ja napanuoran katkaisusta jäävästä traumasta ja niiden seurauksista lisää myöhemmin. Äidin häpeä omasta kehosta vaikuttaa siihen, miten keho pystyy synnyttämään, ja lapsi aistii tuon häpeän jo kohdussa. Kun lapsi syntyy, hänen kehoaan aletaan heti muun muassa leikellä (napanuora lähes kaikilla, joissain kulttuureissa miesten ympärileikkaus), pistellä (rokotukset, verikokeet) ja erottaa äidin kehosta aivan liian varhain. Kun hän hieman kasvaa, häntä käsketään aina pistämään ”pippeli piiloon” tai kielletään pyllistelemästä ”pimppi levällään”. Kun hän tutkii kehoaan ja ihmettelee sen eri osia, häntä kielletään ja sanotaan ”hyi”, pyritään oikein tarkoituksellisesti saamaan lapsi häpeämään tiettyjä osia kehostaan, jotta hän ei koskettelisi itseään eikä varsinkaan kehtaisi kulkea alasti. Puhutaan ”vessasanoista” tarkoittaen sanoja kuten ”pimppi, pylly ja pippeli”. Jos vauva menee uimaan ja on tyttö, hänelle laitetaan kokouimapuku tai bikinit. Miksi? Hänellä ei edes ole vielä rintoja ja hänet jo opetetaan peittämään ne julkisilla paikoilla. Vauvojen pyllyjä pestään ja genitaaleja ronklataan tavalla joka ei todellakaan kunnioita heidän kehojensa rajoja tai itsemääräämisoikeutta, oman kehon koskemattomuutta ja turvallista kosketusta. Vanhemmat lakkaavat koskettamasta ja halaamasta lapsiaan usein viimeistään, kun nämä menevät kouluun. Tämä viesti siitä, että kehossa on osia jotka ovat hävettäviä ja joita pitää piilotella, ja että koskettaminen on jotenkin kyseenalaista, vaarallista ja aina potentiaalisesti seksuaalista, on niin syvälle juurrutettu kulttuuriimme, etteivät kaikki edes huomaa lauseita ja käytösmalleja joilla noita haavoja siirretään sukupolvilta toisille. Miten voisikaan, niin syvällä ne ovat. Kannamme kaikki kehoissamme myös kollektiivisia maskuliinisen ja feminiinisen haavoja, sukulinjojemme traumoja ja menneiden elämiemme selvittämättömiä kokemuksia. Lisäksi elämme kulttuurissa, jossa häpeän myöntäminen tai häpeästä puhuminen on suurimpia tabuja.

Tervetuloa uusi aikakausi

Tämän vuoksi julistankin nyt uuden aikakauden alkaneeksi! Häpeämättömien lurjusten aikakauden! Hävetkäämme ensin kaikki oikein yhdessä koossa ihan kaikkea maan ja taivaan välillä, antakaamme punan nousta korviimme ja poskillemme, kärvistelkäämme oikein sankoin joukoin tuossa häpeän kiirastulessa ihan kaiken suhteen, ja polttakaamme pois se kaikki mikä ei meitä enää palvele! Hävetään kehojamme, seksuaalisuuttamme, ihmisyyttämme! Hävetään rahaa, sen puutetta ja sen olemassaoloa! Hävetään kotejamme, autojamme ja vaatteitamme! Hävetään menneisyyttämme, nykyisyyttämme ja tulevaisuuttamme oikein sydämemme pohjasta! Hävetään niin että tuntuu! O boy, että tuntuukin hyvältä! Mennään kaduille huutelemaan että ”eikö hävetäkkin kun täällä tällä tavalla huutelen! Eikö tulekin kauhea myötähäpeä kun täällä tällä tavalla rikon sovinnaisuuden ja sosiaalisuuden normeja ja tällä lailla huutelen! Pimppi! Pippeli! Penis! Vagina! Ja minulla on kuukautiset myös samalla kun täällä huutelen! No nyt varmasti viimeistään hävettää! Sietääkin hävetä, ihminen!”

Häpeä vapauttaa! Se virtaa ja polttaa ja kärventää niin kauan kunnes murtuu niin kuin kuivettunut hiekkakakku ja hajoaa pirskahteleviin naurun helähdyksiin, hohotus kumpuaa mahanpohjasta ja helpotus valtaa koko kehon. Häpeä on suuri illuusio joka pitää meitä erillään ihmisyydestämme ja toisistamme. Häpeän aika on ohi. On aika nauttia, laulaa, tanssia ja häpeämättömästi hytkytellä ja hölskytellä kauniita ja mahtavia kehojamme elon biitin tahdissa! Tuo biitti on aina taustalla kaikessa tekemisessä, rytmi joka kuljettaa. Kuulen sen sormien napsuessa näppäimistölle, naapurin hakatessa nauloja rytmikkäästi lattiapaneeliin, kuulen sen hiljaisuudessa kajahtaen maan uumenista kuin jokin muinainen olisi siellä herännyt, sen sydän alkanut sykkiä jälleen. Tervetuloa vesimiehen aika, tervetuloa häpeämättömien ja huolettomien ihmisten aika, tervetuloa ilo, nauru, tanssi ja laulu! Tervetuloa elämän nautinto ja luomisvoiman virta. Tervetuloa!

<3 E.T.

Lisää kirjoittajalta Tähdistä syntynyt

EMMA: Tähdistä syntynyt

Häpeämättömien lurjusten aikakausi Tänään minä heräsin kaivaten ja surren. Kaipasin ukkia. Ukki...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.