Ethän unohda minua?

 

Muistan kauniin aurinkoisen kesäpäivän. Auringon säteet lämmittivät ja valaisivat pieniä kasvojani. Yritin tarttua pienillä käsilläni ylläni oleviin puunoksiin. Olin korkealla. Istuin vahvoilla teräsmiehen hartioilla. Aivan kuin olisin lentänyt. En muista paljon yksityiskohtia, mutta muistan, että tunsin olevani maailman onnekkain pikku ipana. Mä muistan tuon muiston, isäni varmastikaan ei.Olen miettinyt paljon muistia ja muistamista, yleensäkin muistoja. Olen pitänyt muistamista, tuota jaloa kykyä itsestäänselvyytenä, enkä varmasti ole ainoa. Muistihan on kyky tallentaa ja palauttaa mieleen menneitä kokemuksia ja tapahtumia. Aivomme ja kehomme varastoi kaikki tapahtumat niin hyvät kuin huonot. Mieleemme ja kehoomme jää jälki tapahtumista ja ihmisistä, joita koemme ja näemme. Kaikki mitä teemme, perustuu muistiin. Jos emme muistaisi, ei meillä olisi identiteettiä, eikä omaa historiaa. Ilman muistia, emme tuntisi ketään, emme osaisi puhua emmekä kävellä.

Tämä on ehdottomasti yksi vaikeimmista asioista mistä kirjoitan, mutta tällä hetkellä yksi ajankohtaisimmista ja tärkeimmistä oman itseni kannalta. Olen salaa yrittänyt lakaista asian maton alle, mutta se ei tietenkään onnistu. Pelottaa kirjoittaa tästä, koska samalla joudun sukeltamaan niin syvälle tähän asiaan. Tämä asia on perheeseeni tullut kutsumaton vieras, Alzheimer.

Picture

,Isäni oli vasta 57-vuotias, kun hänellä todettiin Alzheimer. Perheemme joutui kohtaamaan jälleen vaikean asian.  Diagnoosin löytyminen hieman viivästyi, koska perheemme oli edelleen selviämässä pienen keskoslapsen vaikeasta alkutaipaleesta. Syytin tästä itseäni, koska tuntui, että minun surujen ja ongelmien vuoksi isän tila jäi aiemmin huomaamatta. Olisiko siitä ollut apua, että tilanne olisi huomattu aiemmin? Tuskinpa. Uuden tilanteen kanssa oli opeteltava elämään. Se ei ole ollut helppoa. Ei isälle, eikä meille muille.Isäni on aina ollut huumorintajuinen höpönassu, hurjan kova työmies ja kova urheilemaan. Taidot ovat nyt unohtuneet, mutta huumorinkukka kukkii edelleen. Jännä on ollut huomata, miten Alzheimer ns. riisuu ihmisen. Ego poistuu ja ihminen näyttää tunteensa herkemmin ja osoittaa ne.  Ainakin niin isäni kohdalla on käynyt. Itse näen sen niin, että sairaus vetää sisäisen lapsen jälleen esiin. Ihminen on aito, eikä kykene esittämään mitään. Tunteet ovat pinnassa ja itku tulee herkästi. En koskaan unohda hetkeä, jolloin isä romahti edessäni. Kyyneleet valuivat hänen kasvoillaan. Hän pelkäsi ja hän luultavasti häpesi sitä, mitä hänelle on tapahtumassa. Edessäni oli tähän mennessä seissyt teräsmies ja muuri. Nyt näin edessäni pelokkaan pikkupojan.

Vaikka sairaus on ollut jo muutaman vuoden osa isän elämää, hän ei ole kadottanut sairauden tajuaan. Hän tietää tarkoin tilanteensa. Vaikka asia on surullinen, huumorista on pidettävä kynsin hampain kiinni. Isä vitsailee usein. Äitini kysyi häneltä yksi päivä: ” Jokos sä taas syöt, juurihan me syötiin?” Isä siihen, silmää nikaten: ” Jooo-o, mutta kun mähän en muista, että söimme”.

Sydämeni särkyy joka kerta, kun huomaan, ettei isä osaa tehdä enää rakastamiaan asioita. Ei edes perusjuttuja. Isän lempiharrastukset; rullaluistelu, hiihto ja ristisanat eivät enää onnistu.  Lukeminen, autolla ajo,  yksin kaupassa käyminen ja arjen askareet ovat kaikki historiaa. Isä on kadottanut käsityksen päivistä ja ajankulusta. Ympäristön hahmottaminen on hankalaa, joten oudoissa paikoissa hän tarvitsee kovasti tukea ja jatkuvaa ohjausta. Isä toistelee samoja asioita ja jotkut sanat saattavat kadota, tai niitä täytyy ainakin pohtia kauan. Hänen on vaikea liittyä keskusteluihin tai ylipäänsä seurata keskustelun kulkua, joten hän mielummin vetäytyy ja välttelee sosiaalisia tilanteita.

Mun on ollut tosi vaikea suhtautua isän sairauteen. Toisaalta olen halunnut unohtaa sen, mikä sinänsä ironista. Mä olen luullut käsitelleeni asiaa ja ehkä jopa hyväksyneeni asian jollain tasolla, mutta yhtenä iltana huomasin, että näin ei ole. Mieheni kanssa katsoimme elokuvaa. Elokuva oli kestänyt ehkä kokonaiset 4min, kun kyyneleet alkoivat valua. Se ei sinänsä ylitä uutiskynnystä, herkkä kun olen. Mieheni kysyi: ”itketkö sä?” Mä olin vain hiljaa ja katsoin, kuinka elokuvassa oleva isä kohteli lapsiaan huonosti. Hän löi ja nolasi lapsiaan. Sappeni alkoi kiehua. Suru tuli silmistä ulos. Elokuvan päätyttyä romahdin täysin. Kerroin miehelleni syyn, miksi olin itkenyt. Tunsin, kuinka syvältä tuo itku tuli. Se itku oli selkeästi haudattu ja syvälle. Tuntui, etten saanut henkeä. Minua suututti, että tuollaisia väkivaltaisia isiä on, mutta minä en saa pitää omaa kilttiä isääni. Koen sen epäreiluna.

Olen miettinyt, miten tämän möykyn sisältäni saisin avattua. Eräs ihana ihminen kerran neuvoi minua kirjoittamaan isälle kirjeen. Isäni ei osaa enää lukea, mutta kirjoitan silti. Kirjoitan sen teille ja toivon, että isä tietää nämä asiat sydämessään. Ehkä mä luen tämän hänelle joskus ääneen, jos olen tarpeeksi rohkea.

Picture

Rakas isä,Kiitos, että just sä olet mun isä.

Kiitos, että äidin kanssa olette luoneet mulle turvallisen lapsuuden. Se on yksi suurimmista perinnöistä, mitä ihminen voi saada. Sä olet maalannut mun elämää ilon ja huumorin väreillä. Olet opettanut heittäytymistä ja ennen kaikkea rauhallista suhtautumista elämään ja asioihin. Okei, oppi ei ole mennyt vielä perille. Olenhan kaikkea muuta, kuin asioihin rauhallisesti suhtautuva. Yritän kuitekin opetella.  Sun motto on ollut; ” Pääasia ettei hermostusta!”

Sun huumori, on sun kantavampia voimia. Sen voimalla sä porskutat sairaudesta huolimatta positiivisella asenteella eteenpäin. Tiedän, että sun sisällä on myös suuri suru ja sen sä osaat peittää leveän hymyn ja hersyvän naurun alle.

Muistan yhden tilanteen sun heittäytymisestä ja huumorista. Itse asiassa en unohda sitä ikinä! Silloin tuo tapahtuma ei juuri naurattanut, paitsi sua. Olin myöhässä koulusta (ala-aseteelta). Mulla oli kauhea kiire. Vaikka matka kouluun ei ollut pitkä, lähdit mua heittämään autolla. Oli talvi. Lunta oli paljon ja ilma oli todella kylmä. Olit aamulla kalsareissasi, joten päätit voittaa aikaa sillä, että heität yllesi vain takin. Istuimme siis autossa talvipakkasella, sulla päällä pelkät pikkukalsarit, takki ja kengät. Niin ja kirsikkana kakun päällä, se takki oli auki ja sun rintakarvat rehotti villinä. Sua nauratti, mua ei. Päässä pyöri vain kaksi ajatusta; Apua jos tää auto leviää ja joudut nouseen autosta. Mitä jos joku näkee? Vaikka tilanne ei silloin huvittanut,nykyään olen kiitollinen tuota muistosta. Ajattelen, että wau mitä hetkessä elämistä. Se myös osoitti, että teet lapsiesi vuoksi mitä tahansa.

Olet näyttänyt mulle mallin miehestä ja siitä, kuinka naista kuuluisi kohdella. Suurella lämmöllä edelleen katson, kuinka näytät äidille sen miten tärkeä ja rakas hän sulle on. Olet aina arvostanut äitiä ja kohdellut häntä kunnioittavasti. Olet halannut ja suukottanut, tuonut ruusuja. Muistan erään kerran tässä jokin aika sitten. Huomasin ruusun teidän olohuoneen pöydällä. Kysyin äidiltä: ” Mistäs tuo on?” Äiti vastasi kyyneleet silmissä; ”Isältä. Hän halusi kiittää, siitä että autan häntä niin paljon”. Olin sanaton. Sairautesi keskellä muistit tärkeintä ihmistäsi ja arvostit hänen apuaan.

Harvoin sä olet hermostunut, vaikka aihetta varmasti olisi ollut. Yksi kerta on jäänyt mieleen. Teinikiukuissani sanoin äidille pahasti ja heitin kaukosäätimen seinään. Olit rauhallinen ja määrätietoinen. Otit esiin sun harvoin esiintyneen vihaisen ilmeen. Nostit mut harteilles ja veit pihalle istuun ja sanoit; ” Noin ei käyttäydytä, eikä puhuta äidille!” Se oli mulle ihan oikein.

Mua isä pelottaa. Mua pelottaa se hetki, kun et enää muista mua. Pelottaa se päivä, kun katsot mua ja katsees on tyhjä, etkä tiedä kuka olen.  Pelottaa se hetki, kun tajuan, että mut on pyyhitty pois sun elämästä, mielestä. Eniten mua kuitenkin pelottaa, että sä muutut niin paljon, että unohdan itse millainen sä olit. Haluan silti uskoa ja luottaa, että niin ei tule käymään. Se ajatus lohduttaa mua, haluan pitää siitä kiinni.

Anteeksi etten ole tarpeeksi rohkea, että tulisin näitä asioita sulle kertomaan.

Rakastan sua.
Aina sinun pikkutyttösi Eve

Picture

Onko sinulla jotain sanottavaa läheisellesi? Onko jotain mitä haluaisit jollekin kertoa tai tunnustaa? Haluatko tunnustaa rakkautesi? Pyytää anteeksi? Kertoa miten vihainen olet? Kannustan kirjoittamaan kirjeen. Kirjoita rakkaallesi, äidillesi, ystävällesi tai vaikkapa vihamiehellesi. Anna kynän tai näppäimistön sauhuta. Anna tekstin tulla suoraan sydämestäsi sensuroimatta. Mikäli et halua kirjettä antaa, kirjoita se itsellesi. Voit vaikka repiä sen.  Pääasia että saat asian paperille. Se helpottaa.Tähän loppuun vielä kevennys, jonka isäni mulle sanoi muutama päivä sitten. Lausahdus kertoo hänen huumoristaan ja asenteestaan, josta yritän ottaa elämässä mallia.
” Eve hei, arvaa mitä mä just huomasin, kun katsoin itseäni peilistä? Mä oon muuten aika pirun komee mies!” =DRakkaudella
Eve

Lisää kirjoittajalta Hiilestä Hohtavaksi

Every ending is new beginning!

Olen ollut hukassa. Olen tuntenut oloni nurkkaan ajetuksi, vangituksi. Aivan kuten villi...
Lue lisää

Ei kommentteja

  • Ihanan lämminhenkinen ja avoin kirjoitus vaikeasta aiheesta. Varsinkin tuo kirje sai mut melkein kateelliseksi, koska sulla on selvästi ollut niin hyvä isäsuhde. Oma isäni oli erittäin tiukka, patriarkaalinen ja koti riitaisa. Isän kuolema pitkän sairastelun jälkeen oli melkein helpotus niin kauhealta kuin se kuulostaa.
    Uskon, että isäsi vaistoaa vielä teidän rakkauden ja jos aika joskus haalistaa muistoja ja haluat jälkipolville välittää noita tunteita, ne on helposti aistittavissa hyvin kuvailevasta kirjoituksesta.
    Toivottavasti yksi peikko on helpottanut mielessä kun sait tästä kirjoitettua. Kaikkea hyvää isällesi ja koko perheelle <3

    • Kiitos Saila ihanasta ja sydäntä lämmittävästä kommentista <3 Tunnen, että peikko on ainakin hitusen kauemmas mennyt =)
      Kiitos, että jaoit omaa tarinaasi!

  • Ihanan koskettava kirjoitus! Ihana, että sinulla on noin hyvät muistot isästäsi ja teillä on ollut hyvä suhde.
    Tiedän ja tunnen tilanteesi, sillä oma äitini sairastui samaan sairauteen, mutta hänellä olikin jo ikää yli 80. Tuntui pahalta, kun hän saattoi puhelimessa kysellä asioita, joiden piti olla itsestään selviä juttuja. Mutta minkäs teet. Tsemppiä sinulle ja läheisillesi!

    • Kiitos Minna kommentistasi ja kiitos kun jaoit omaa tarinaasi. On todella vaikea seurata vierestä kun oma läheinen hiipuu ja menee koko ajan kauemmas. Mutta täytyy yrittää keskittyä positiivisiin ajatuksiin ja hetkiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.