Kiitos, kaunis kehoni

 

Naiseuden Voiman blogi-kirjoittajilla on ollut vuorossa kehoon liittyviä postauksia ja kirjoittajilta on tullut loistavia kirjoituksia ja videoita aiheeseen liittyen. Aihe on todella laaja ja sitä voisi tarkastella monesta eri näkökulmista, tässä kuitenkin yhdenlainen.Keho on fyysisen energian asuinsija ja toimii myös astiana varastoituneille, käsittelemättömille tunteille. Jokainen saa yhteyden omaan itseensä parhaiten kuuntelemalla omaa kehoaan. Me niin helposti juutumme ajatuksiimme ja maskuliininen suorittaja saa jälleen suuremman jalansijan elämässämme. Opin kehon kunnioittamisen kantapään kautta, kun se ei enää toiminutkaan, kuten halusin.

Olen nainen, jonka persoonallisuustyypille on erittäin helppoa uppoutua ajatusvyyhtiin ja unohtaa kehollisuus. Viettäisin päiväkaudet vain visioiden, unelmoiden ja uppoutuen kaikkeen kivaan, mitä elämä voisi tuoda tullessaan. Viihdyn siis oikein hyvin omassa mielessäni. Muutama vuosi sitten kehoni  kuitenkin muistutti erittäin kipeällä tavalla olemassaolostaan, enkä ole pystynyt enää valjastamaan kehoani ajatuksieni jatkeeksi ja juoksemaan elämääni läpi.

Suhde omaan kehooni oli jo hyvin nuoresta tytöstä lähtien erittäin ristiriitainen. Kuulin ensimmäiset naiselliseen vartalomuotooni kohdistuvat kommentit jo ala-asteella. En ymmärtänyt kommentteja muuten, kuin negatiivisena arvosteluna. Ne jättivät syvät arvet, joita olen parantelin lähes 30 vuotta.

Oma roolimallini naisesta oli itseään väheksyvä ja kehoaan arvosteleva. Samaan aikaan hän oli erittäin näyttävä ja kaunis nainen. En ymmärtänyt, miksi toiset naiset olivat roolimallini mielestä aina upeampia, vaikka minun silmissäni hän oli kaunein nainen jonka olin nähnyt. Jossain vaiheessa omaksuin samanlaisen inhon omaa kehoani kohtaan.

 Teini-ikäisenä sairastuin lievään syömishäiriöön, jonka sain pidettyä salassa. Oksentelun tarkoituksena ei ollut laihduttaa, vaan estää lihoaminen. Niin sen ainakin itselleni hyväksyttävästi selitin. Pidin itseäni lihavana, vaikka vaaka näytti alle 50kg, joka on siis pituuteeni nähden todella laihan mitoissa. Onneksi jossain vaiheessa käsitin, miten hölmöä toimintani oli ja oksentelu jäi  pois.

Olen kuullut ulkonäöstäni suurimmaksi osaksi positiivista huomioita, mutta halusin silti kuunnella mieluummin omaa tarinaani, jossa ihmiset valehtelivat ja etsivät ulkonäöstäni vain vikoja. Niinhän minä tein itselleni, niin miksei kaikki muutkin. Olin ehkä tyytyväinen johonkin kohtaan kehossani, mutta vikoja löysin aina enemmän. Ja kaikki omat arvosteluni liittyivät siihen, että minun olisi pitänyt näyttää täydelliseltä. Vaikka tein työkseni muille kehohoitoja, kävin niissä itse, käsittelin omia kehooni varastoituneita tunteita, en kuitenkaan hyväksynyt omaa ulkonäköäni. Kun olin erittäin hoikassa kunnossa, olin hetken tyytyväinen. Ja niitä ajanjaksoja on aikuisiällä vain kolme, ehkä vuoden tai kaksi kestävää.
 
Olen laittanut kehoni todella koville, altistanut sen kovalle treenille, ilman sen tarvitsemaa ruokavaliota. Kaikkein stressaavimpina aikoina olen elänyt pelkillä lisäravinteilla. Olen kokeillut jos jonkinmoisia dieettejä, vältin hiilihydraatteja lähes 7 vuotta ja harrastin ketoosikuureja. Kunnes muutama vuosi sitten kehon sairastuessa erilaisiin häiriöihin ja yliherkkyyksiin, tajusin että olin elänyt säästöliekillä yli 10 vuotta! Piti opetella syömään, joka ei ollut helppoa. Olin monet vuodet elänyt liian vähillä kaloreilla ja ohjelmassa oli käynnistää aineenvaihdunta ja kehon toiminta syömällä riittävän määrän.

Sairaus alkoi hiljalleen tulemaan esiin, kun huomasin salilla samojen painojen tuntuvan koko ajan vain painavammilta, vaikka olisi kuulunut olla toistapäin. Se nosti treenaamisen kynnystä ja lopulta luovutin. Luulin sen olevan väliaikaista ja ohimenevää. Kunnes aloin tuntemaan valtavaa särkyä lihaksissani, ja usein nukahdin kivusta nousseisiin kyyneleisiin. Olin samaan aikaan erittäin rakastunut ja uskon sen auttaneen kehon uupumisen kohtaamisessa. Kipujen keskeltä oli rakastuneena helppo hymyillä, silti samalla olin erittäin ahdistunut, koska en tiennyt mitä keholleni tapahtuu. 

Pahinta ajassa ei olleet kivut, säryt ja totaalinen uupumus sairastumisen ja kehon ylikuormittumisen paljastuessa, vaan että ne alkoivat näkymään peilikuvastani. Piti kohdata nöyryys oman kehoni voimattomuuden edessä. Olin tottunut olemaan vahva, niin henkisesti mutta myös fyysisesti. Yhtäkkiä en saanut nostettua kauppakassia enää kassalta kärryihin, edes kahdella kädellä. Tai sain, mutta sen jälkeen oli hankalaa ajaa autolla takaisin kotiin, koska käsien voima oli siltä päivältä käytetty.

Jos tiesin, että piti näyttäytyä ihmisten ilmoilla, piti levätä ensin, että jaksoin. En halunnut kenenkään näkevän, miten heikko olin. En olisi halunnut näyttää sitä edes kotona silloiselle puolisolleni. Häpesin. Häpesin ja vihasin kehoani, koska se ei toiminut kuten halusin. Olin onnellinen ympärilläni olevista asioista, mutta samalla vihasin kehoani. Vaaka näytti lukemia, joita katsoen teki mieli oksentaa. Kyse ei ollut numeroista, vaan siitä että en pystynyt hallitsemaan niitä. En pystynyt kontrolloimaan kehoani, painoani, lihaksiani, ulkonäköäni, mitään aistejani ja ärsytyskynnys oli todella matalalla. Ulkopuoliset eivät välttämättä ole nähneet ulkoisessa olemuksessani mitään suuria muutoksia, koska kyse oli vain vähän yli 10kg:n lisäpainosta. Itselleni se tuntui 100kg:n taakalta, jonka tahdoin piilottaa.
 
Olen luonteeltani erittäin positiivinen ja rakastan hauskanpitoa, mutta siihenkin voimani riittivät vain hetken. Elämässäni ei ollut intohimoa, eikä tulevaisuuden visioita. Yritin vain selviytyä. Vaikka olin jo saanut apuja lääkärien toimesta, tahdoin selvittää syitä mitkä olivat ajaneet minut siihen tilaan. Syitä alkoi löytyä aivan valtavasti. Tunnelukoista, ajatusmalleista, huonosta itsetunnosta, narsistin kynsien jäljistä, korkeasta vaatimustasosta ja mitä ikinä voi listaan lisätäkään.
 
Vaikka tahtoisin kaiken aina heti, nyt ja välittömästi, jouduin opettelemaan kärsivällisyyttä kehoni toipumisen kanssa. Nöyrtymistä, kärsivällisyyttä ja lisää nöyrtymistä elämän kehollisuuden edessä. Ja sillä matkalla olen yhä. Lahja, jonka sain kokemukseni mukana, on tyytyväisyys ja lempeys itseäni kohtaan. En enää näytä 20-vuotiaalta, miten edes voisinkaan, olenhan kantanut kehossani myös kaksi lasta. En lähde salille tai lenkille, että näyttäisin paremmalta, vaan siksi että nautin siitä. Lähden vain silloin, kun tunnen olevani tarpeeksi energinen, enkä moiti itseäni, jos vaihdankin urheilun nukkumiseen. Valitsen elämässäni intohimojeni mukaisia asioita ja joskus se on urheilu, syöminen tai sitten lepääminen. 
 
Treenaajan avulla ymmärsin, että pienikin treeni tekee tuloksia, vaikka siellä tangon päässä ei kymmeniä kiloja olisikaan. 20 minuutin kävely on hyvän mittainen, eikä sitä tarvitse riuhtoa täysillä. Totta kai  kiinteät ja voimakkaat lihakset kelpaisivat, mutta en vaihtaisi niitä kokemukseeni. Terveyden menettäminen opetti hymyilemään peilikuvalleni, hyväksymään ulkoisen, kuin sisäisen maailman täydemmin. 
 
Tällä hetkellä olen elämäntilanteessa, jossa ihmettelen, tarkkailen ja samalla ihailen itseäni. Vuosien aikana suhtautumiseni omaan itseeni on muuttunut niin valtavasti, että välillä en tunnista edes ajatuksiani omikseni. Se epävarma ulkonäköön keskittynyt tyttö on muuttunut naiseksi. Voima minkä tunnistan itsessäni nousseen, on täysin uutta, piilossa ollutta naisellista itsevarmuutta. Olen kahden upean lapsen äiti, jotka olen kasvattanut pääsääntöisesti aina yksin. Ja heitä katsellen, en yhtään hullummin.


Vaikka elämä on heitellyt tilanteesta, tapahtumasta ja ihmissuhteista toiseen, ne ovat tehneet minusta vahvan, mutta lempeän. Vaikka en vieläkään kykene liikkumaan ja treenaamaan kuten ennen, nautin omasta kehostani ja feminiinisyydestäni enemmän kuin koskaan. Jos koen huonommuutta tai epävarmuutta kehoni tai ulkonäköni suhteen, tunnistan ne ajatuksiksi, joita ei tarvitse ottaa todesta! Olen erittäin tyytyväinen, että olen voinut päästää irti täydellisyyden tavoittelusta. Jos vuosia sitten olisin katsonut itseäni peilistä ja nähnyt saman kuvan kuin nyt, olisin varmasti purskahtanut itkuun. Hölmöä, tiedän! 
Taikasana tyytyväisyyteen on kiitollisuus! Myös tutkimuksissa nopeimmaksi olotilan kohentajaksi on löydetty kiitollisuuden voima. Ja se pätee kaikkiin asioihin ja tietenkin myös kehoon.​Mitä enemmän tuntee kiitollisuutta omaa kehoaan kohtaan, sitä kauniimmaksi itsensä tuntee. Yllätyksekseni olen myös kokenut, miten se on ollut parhain lahdutuskeino mitä koskaan olen testannut!
 
Ole kiitollinen, että voit liikkua. Ole kiitollinen, että lihaksesi toimivat. Ole kiitollinen että sinulla on tukiranka jolla pysyt pystyssä. Jos sinulla on rajoituksia kehosi kanssa, nekin palvelevat jotain asiaa elämässäsi. Sinulla on juuri sellainen ulkonäkö, joka sinulla kuuluukin olla, voit siis olla kiitollinen. Jos tahdot laihduttaa, ole kiitollinen tästä hetkestä ja kehu itseäsi.

Olet täydellinen, juuri sellaisena kuin olet. Jos vertaat itseäsi johonkin toiseen, väheksyt tai paheksut itseäsi, muista että se myös huonontaa omaa olotilaasi, mutta myös lihottaa ja saa kehosi toimimaan sinua vastaan. Olemme yhtä kehomme kanssa, on hyvä olla sen ystävä, kunnioittaa ja arvostaa sitä!

Rakkaudella,
​Sonja
​​


Lisää kirjoittajalta Intohimona Elämä

Äitiyden helmiä

Lapsena elämäni käsikirjoitukseen kuului kaunis unelma tulevaisuudesta. Haaveissani minulla oli aviomies, vähintään...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.