JENNA MÄKIPELTO: Arvoasi ei mittaa lasten lukumäärä

​Viisas mummini istui olohuoneen sohvalla. Hän kertoi menevänsä joka päivä peilin eteen ja kehuvansa itseään kauniiksi, vaikkei hänestä tuntuisi siltä. Olen yrittänyt ottaa tämän tavaksi. Katselen omaa kuvaa ja tänään minusta tuntuu siltä, etten arvostele omaa ulkonäköäni, enkä ihmistä sen takana. Se tuntuu todella hyvältä. Yksi hienoimmista tunteista on itsensä hyväksyminen. Ulkoapäin pusertavat paineet kuitenkin ravistelevat tätä tunnetta ja sen ympäröimää ihmistä. Yleensä pitäisi tehdä jotain lisää, jotta voisi hyväksyä itsensä vielä kokonaisvaltaisemmin. Elämä täyttyy asioista, joita päivä kerrallaan suoritetaan.

​Olen huolestunut siitä, millaisia suorituspaineita ja leimoja erityisesti äiteihin ja lapsettomiin kohdistetaan. Äidit kilpailevat keskenään siitä, kuka uhrautuu kaikista eniten lastensa vuoksi. Omaan aikaan panostavia äitejä osoitetaan syyttävällä sormella ja omaehtoisesti lapsettomat naiset nimetään kylmiksi ja itsekeskeisiksi uranaisiksi. Nämä ovat esimerkkejä, jotka eivät ole totta jokaisen kohdalla. Joidenkin kohdalla ne kuitenkin ovat. Mistä se johtuu, että toisenlaisessa elämäntilanteessa olevan valinnat on joskus helppoa leimata vääriksi? Miksi ihmisten erilaisia elämänvalintoja asetetaan vastakkain? Niitä pallotellaan puolelta toiselle, nyt tuon toisen elämä on tavoiteltavaa ja toisen ei.Monen mielestä perheen perustaminen on tavoiteltava asia. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sen perustaminen on itsestään selvää kaikille. Joku ei löydä sopivaa kumppania. Jotkut eivät saa lapsia, vaikka haluaisivat (sympatiani heille). Voin ainoastaan kuvitella, kuinka pahalta tuntuu, jos vuosia kumppania kaivannut ihminen kohtaa jatkuvasti ”etkö kelpuuta ketään” tai ”eikö nyt ketään löydy” kaltaisia kysymyksiä tai tahattomasti lapseton joutuu kuuntelemaan uteluja siitä, kannattaako lapsia nyt ihan loputtomiin odotella. Jos ihmiset lopulta saavat tietää, että joku on tahattomasti lapseton tai kumppaniton, heidän tilanteensa on kuitenkin joidenkin mielestä hyväksyttävämpää kuin omaehtoisesti lapsettoman tai kumppanittoman. Samankaltaiset  kysymykset koskettavat ja loukkaavat joskus myös heitä. Erityisesti silloin, jos he ovat perustelleet valintansa ja kysymyksiä satelee siitä huolimatta.

Olemme mieheni kanssa lapseton pariskunta. Emme ole yrittäneet saada lapsia. En tiedä, päätämmekö joskus yrittää saada lapsia vai elämmekö kolmistaan Hippu-kissan kanssa.  Olen välillä jopa syyllistänyt itseäni siitä, etten tiedä, haluanko saada lapsia. Tämä johtuu varmaan siitä, että jotkut liittävät naiseuden vahvasti äitiyteen. Joillekin se tuntuu olevan todella selvää. Lasten saaminen on monen naisen suurin unelma tai ainakin yksi niistä. Minulle ei. Minulta on kysytty useampaan kertaan, onko ollut vauvakuumetta? Eikö vauvat ole ihania? Näitä on kysytty myös sen jälkeen, kun olen kertonut, etten tiedä haluanko saada lapsia. Ymmärrän, että ehkä jotkut ovat kysyneet sitä uudelleen siksi, että he ovat ajatelleet asian selkiytyneen. Joillekin olen kuitenkin sanonut, että saatte varmasti tietää, jos odotan joskus lasta. Sitä ei siis tarvitse jatkuvasti kysellä. Silti jotkut kysyvät näitä samoja kysymyksiä uudelleen. Välillä se tuntuu ahdistavalta ja painostavalta. Eikö tuo toinen arvosta mun perusteluja? Ajatteleeko se silti, että ainut oikea vaihtoehto olisi yrittää saada lapsia?

Olemme mieheni kanssa myös harkinneet adoptiota, sijaisvanhemmuutta tai tukiperhetoimintaa. Jotkut ovat todenneet siihen liittyen, miksemme yritä saada biologista lasta? Olemme ajatelleet, että maailmassa on jo valmiiksi paljon lapsia, jotka tarvitsevat huolenpitoa. On paljon vanhempia, jotka toimivat voimiensa äärirajoilla ja tarvitsevat tukea. Olisi hienoa päästä tukemaan perhettä, niin lapsia kuin vanhempia tai tarjota sellaiselle lapselle koti, jolla sitä ei ole. Tällä hetkellä koen tämän enemmän kutsumuksekseni kuin biologisten lasten saamisen. Toki se saattaa vielä muuttua, mutta on täysin mahdollista, ettei se muutu. Emme siis todellakaan vihaa lapsia, vaikka joskus sellaiseen ajatukseen törmää lapsettomista pariskunnista puhuttaessa. Tämä on varmaan yksi keskeisimmistä lapsettomuuteen liittyvistä stereotypioista. Lapsia täytyy vihata, jollei niitä halua. Se ei kuitenkaan ole totta monenkaan kohdalla. Olen itse työskennellyt lasten parissa. Olen varhaisiän musiikinopettaja, joka opiskelee sosionomiksi ja lastentarhanopettajaksi. Pidämme mieheni kanssa lapsista ja nautimme niiden seurasta. Olen käsitellyt tätä teemaa myös omassa blogissani.Arvostan sellaisia ihmisiä, jotka sanovat suoraan, etteivät he koe luontevaksi olla lasten seurassa, eivätkä halua lapsia. He ovat rehellisiä. Varmaan se voi muuttua luontevammaksi, jos lasten kanssa viettää enemmän aikaa, mutta kuka sanoo, että tarvitsee? Tästä jotkut saattavat vetää johtopäätöksen, että tällaisessa tapauksessa täytyy olla kyse todella kylmästä ihmisestä. Olen monesti miettinyt, mistä sellainen ajatus tulee? Kun tulee vanhemmaksi, saako silloin automaattisesti lämpimän lempeyskruunun päähänsä? Vanhemmaksi tulo ei automaattisesti muuta ihmistä huolehtivaiseksi kanaemoksi. Uskon, että vanhemmuus muokkaa ihmisiä eri tavoin. Uskon, että se voi tehdä ihmisestä lempeämmän, epäitsekkäämmän ja armollisemman. Kaikkia näitä ominaisuuksia voi kuitenkin oppia ja olla myös lapseton. Kasvatus, työelämä, vapaaehtoistyö ja harrastukset opettavat ottamaan huomioon muiden ihmisten tarpeita.

Yksi vanhemmuuteen ja lapsettomuuteen vahvasti sidotuista piirteistä on itsekkyys. Jotkut ajattelevat lapsettomien olevan itsekkäitä. Lapsettomat sinkut välittävät ainoastaan itsestään ja tahattomasti lapsettomat pariskunnat huolehtivat oman hyvinvointinsa lisäksi korkeintaan kumppaninsa hyvinvoinnista. Toiset taas korostavat lapsettomuuden olevan epäitsekäs valinta, koska maapallo on jo nyt liian täynnä ihmisiä. Toki on tärkeää, että ihmiset ajattelevat omien valintojensa seurauksia ja niiden vaikutuksia muihin ihmisiin ja ympäristöön. Onko sillä kuitenkaan lopulta väliä, kumman ajatellaan olevan itsekkäämpää? Eikö liiallinen epäitsekkyyskilpailun korostaminen päädy lopulta vain satuttamaan jompaa kumpaa osapuolta? Miksei voida iloita toisen puolesta, jos hän on elänyt omille arvoilleen, unelmilleen ja valinnoilleen uskollisena ja tehnyt sellaisia päätöksiä, jotka ovat tehneet hänestä onnellisemman? Jos joku unelmoi vauvan tuoksuisesta elämästä ja toinen jostain muusta, eivätkö he saa tavoitella haluamaansa?

Toivon, että jos joskus päädymme mieheni kanssa saamaan lapsia, voisin olla sellainen äiti, joka ei anna liian valmiita vastauksia, vaan vaihtoehtoja. Äiti, joka ei unohda itseään, hyvinvointiaan ja unelmiaan, koska niistä huolehtiminen on hyvä edellytys myös lasten hyvinvoinnille. Äiti, joka ei tuomitse ja syytä. Jos joskus päädyn äidiksi, teen varmasti virheitä. Virheiden kautta voi kuitenkin opetella itsensä armahtamista. Lapset voivat myös oppia vanhempiensa virheistä. On myös tervettä, että lapset näkevät vanhempien olevan inhimillisiä olentoja. Mikäli en tule äidiksi, toivon, että voin silti hyväksyä itseni arvokkaana ja ainutlaatuisena naisena, joka on lempeä ja armollinen niin itselleen kuin muillekin. Sillä arvoa tai naiseutta ei mittaa lasten lukumäärä. Se on meissä jokaisessa. Se ei vaadi suorituksia, rooleja tai titteleitä.

Teksti: Jenna Mäkipelto

Jenna on 27-vuotias pikkukylän kasvatti, musiikkipedagogi ja sosionomiopiskelija, joka asuu tällä hetkellä Helsingissä.

https://jennamakipelto.wordpress.com/
Jennan Youtube-kanava

Lisää kirjoittajalta Naiseuden Voima

JUTTUTUOKIO: Tinna Pehkonen

Suositun Masentunut mutsi- blogin Tinna kertoo siitä millaista on elämä yksinhuoltaja, joka...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.