Annan sinulle lahjaksi hetken

Rakas lukija, annan sinulle lahjaksi lyhyen ja herkän, hämäränä leijailevan talven hetken. Viritä aistisi avoimeen ja lempeään tilaan, klikkaa soimaan valitsemani kappale ja uppoudu kertomukseen.

Kaadoin punaviiniä parhaat päivänsä nähneeseen, samentuneeseen lasiin. Tummanpunainen neste valui liian hitaasti, astian täyttymiseen kului ikuisuus. Kun viimein nostin lasin huulilleni, kallistin sitä varoen kuin jotain arvokasta ja ainutlaatuista. Annoin viinin tanssia suussani pienen hetken. Kieleni maistoi halvan ja kitkerän, mutta kun nielaisin, rintakehääni levisi polttava lämpö, joka pinnan pyörteiden lailla laajeni värähdys värähdykseltä.

Ilta oli viileämpi kuin aikoihin, sillä tuntui olevan kiire vaihtua yöksi. Rannan metsiköstä kuului levoton humina ja viima, edes jäätymistä malttamattomana odottava järvi ei osannut olla rauhassa. Verannan pöydällä paloi hiljaa hyttyssavu, ei sillä, että tammikuussa yksikään hyönteinen uskaltaisi lentää, sen tuoksu vain kuului tänne. Kietouduin tiukemmin viltteihini. Toinen kulaus maistui turvalta ja uskalsin vajota ajatuksiini.

Havahduin käteesi harteillani.

”Sauna on lämmin.”

Edelleen mielen ja todellisuuden utuisessa välimaastossa kelluen hiivin katseellani lähemmäs sinua. Yritin lukea kasvojasi, auringosta pysyvästi ahavoitunutta ihoasi, vaaleanharmaita, jään ja kirkkaan talvipäivän värisiä silmiäsi. Yritin tulkita mitä juonteet suupielissäsi ja kulmiesi välissä olivat kokeneet, nähdä sanat, jotka odottivat tulevansa sanotuksi päättäväisesti kaartuvilta huuliltasi. Turhaan, vuosienkin jälkeen olit minulle mysteeri.

Istuit viereeni portaalle ja sytytit savukkeen. Ennen olisin puuttunut siihen, loukkaantunut, että kehtasit polttaa seurassani. Olisin kertonut, miten paljon sattui katsoa vierestä, kun tapoit itseäsi hitaasti ja pakotit samalla minut hengittämään myrkkyä. Sanomani sinetiksi saatoin vuodattaa kyynelen tai pari. Mutta ihminen on tottuvainen, mukavuudenhaluinen ennen kaikkea, ja ajan kuluessa lakkasin kiinnittämästä koko asiaan huomiota. Sittemmin savukkeentuoksu on tuonut aina mieleen sinut, karkeat rystysesi sivelemässä kaulani ihoa.

”Sauna on lämmin”, sanoit uudelleen, merkitsevämmin.

Näytin vielä puolillaan olevaa viinilasia ja nyökkäsit ymmärtäen. Istuimme hiljaa vierekkäin. Läsnäolosi oli lohdullista ja raskasta, sinulla oli ihmeellinen kyky pysyä lämpimänä, vaikka elohopea kiikkui nollassa ja taivas pudotteli päällemme ajatuksia tulevasta lumisateesta. Nojasin olkaasi vasten ja vedin syvään henkeä.

”Kerro minulle jotain.”

”Mitä tahdot kuulla?”, kysyit, vaikka tiesit vastauksen.

”Ihan mitä tahansa. Jotain hyvää.”

Rakkaus ei ole yksiselitteistä, kevyttä ja kaunista.

Se on varjoja, pieniä, hiljaisia hetkiä, olkapää, johon uskallat nojata vaikka koko maailma ympärilläsi kieppuisi.

Rakkautta on istua toisen vieressä mökin rappusilla ja tuntea hyytävin kylmä, ikirouta, tietäen samalla, ettei kovinkaan pakkanen mahda teille mitään.

 

Lisää kirjoittajalta Miten elämä lausutaan?/ Pinja Uotila

Ajatuksen anatomia eli miten ojentaa mielen mutkia

Mielesi on kullanarvoisin työkalusi. Opettele hallitsemaan sitä sen sijaan, että antaisit sen...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.