..ja hän nousi tuhkista, kuten Feeniks -lintu

 

Taas kerran. Mietin, Miksi. Miksi tämä kaikki paha tapahtuu juuri minulle? Miksi, miksi miksi miksi. Pääni pyörittelee kysymystä, ja vastauksia, niitä saamatta.En voi kuin luottaa. Sanoo ääni sisälläni. Minulla on vain yksi vaihtoehto: luottaa. Luottaa, että elämä kantaa. Luottaa, että tämänkin tilanteen sisällä piilee lahja, vaikka en sitä näe, ja koen vain turhautumista, surua, väsymystä ja uupumusta, katkeruutta, epätoivoa ja vihaakin. Sekä apeutta.

Osa minusta haluaisi luovuttaa, ja luovutankin. Päästän irti. Annan itkun tulla, annan surun vallata koko kehoni, niin, ettei surulla ja minulla ole enää rajapintaa. Olemme yhtä. Halaan tiukasti itseäni, olen itseni tukena. Olen niin kauan kuin tuntuu hyvältä.Lopulta tunne alkaa ohittaa korkeimman pisteensä. Tältä erää.

Ja siinä hetkessä mieleen nousevat sanat “..and she rise from the Ashes, like a Phoenix.”  Ja hän nousi tuhkista, kuten feenix -lintu.

Ymmärrän nyt täysin, mitä nuo sanat tarkoittavat tunteen tasolla, kehotasolla, mielen ja psyyken tasolla. Olen yhtä.Olen kokenut jo kauan olevani jonkinlaisessa paineisessa elämäntilanteessa, jonka yksi osa on tehdä minusta jotain, mitä en ole ennen ollut. Paineistaa niin paljon, että tiivistyn timantiksi. Tuhkasta feenixlinnuksi.

Siltä minusta tuntuu. Useimmat kerrat paine, äärimmäisen kova paine, on tuntunut vaan äärettömän, käsittämättömänkin tuskaiselta ja epämääräiseltä, vailla päämäärää tai suuntaa. On kuin minut olisi heitetty rotkoon kuin marionettinukke, jossa ajelehdin aallokon riepoteltavana, paikoin osuen seinämiin ja kiviin, loukaten itseäni, itkien epätoivosta myrskyn silmäkkeessä. Tämä kuvaa täysin useimpia tunnetilojani viimeisen vuoden ajalta. Ei ankkuria, ei mitään kiintopistettä tai majakkaa elämässä. Ei ihmisenä, eikä paikkana jossa voisin olla. Ja asettua. Ei, olen ollut vain elämän hurjan voiman armoilla, kuten ihminen on luonnossa mahtavan äitimaan armoilla. Ei pakotietä, ei mitään mihin mennä. Paeta tai piiloutua. Nope. No. Olen ollut sateessa alasti. Nuutuneena, riepoteltuna, revittynä, hajalla. Ja silti, seisonut pystyssä. Sen kaiken keskellä. Omin jaloin, omin voimin. Niillä vähäisillä mitä on jäljellä kaikesta siitä, mitä ylitseni on pyyhkiytynyt. Hyökyaalto. Ja jaksanut. Jollain ihmeen lahjalla. Ei ole ollut muuta vaihtoehtoa, kuin jaksaa. Jaksaa, jaksaa ja jaksaa.

Välillä antaa itsensä hajota. Itseni kanssa, tai hyvin voimakkaasti voimauttavasti jonkun läsnäollessa ja sylissä. Siitä eheytyy. Oppii, miten pitää itseään, miten muut tekevät. Antaa armoa, lohdutusta, hellyyttä ja rakkautta. Itselleenkin. <3 <3 <3 Kannustavia sanoja, tsemppausta, lepoa ja voimien keräämistä oman tunteen mukaan.

Siitä alkoi eheytyminen.

Siinä olen tässä. Olen pisteessä, jossa alan ymmärtää noita kuoppia, kaivoja ja rotkoja, tuntea mitä ne kertovat ja antautua. Se on ihan hel***n vaikeaa, mutta sen arvoista. Eikä aina välttämättä pysty, kykene tai ole mahdollista tehdä niin. Toisaalta uskon, että kaikki tapahtuu juuri silloin kun on tarkoitus. Ja paras. Meille kaikille. Se kamelin selän katkeaminen tilanteessa, kun “ei saisi”. Yleensä kuitenkin ihmiset ovat valmiita ja halukkaita auttamaan, kun jollakulla on paha olla. <3 On tullut huomattua, että ihan turhaan pelkään itkemistä muiden edessä, tunteideni näyttämistä avoimesti tai muuta vastaavaa. Ihmiset ovat minun tukenani, minua tukemassa. Ja antamassa välittämistä, halaamassa, tukemassa, silittelemässä. On aivan käsittämätöntä itseasiassa, miten tilanteet, joissa olen rotkahtanut täysin, on ollut puolituttuja ihmisiä läsnä ja he ovat eheyttäneet lähestulkoon enemmän kuin juuri mikään muu aiemmin. Tulla nähdyksi ja kuulluksi. Se on yksi avain. Myös itselleen.

Minä olen pisteessä, että nyt tarvitsen omaa tilaa. Olen hajotettu, olen parannettu. Hajonnut taas uudelleen. Ja uudelleen, ja uudelleen. Rakastanut. Itseäni, kaikkea itsessäni.

En ole silti mikään guru. Tulee päiviä, kun tekisi mieli tukeutua johonkuhun muuhun. Mutta oma voima syntyy yhteydestä itseen. Omien tunteiden kanssa olemisesta. Silti, välillä tarvitsee helpotuksekseen jonkun muun vierelleen, ja se on okei. Kaikki, on okei. <3 <3 <3 Mikä tuntuu hyvältä.

Lisää kirjoittajalta Koditon tyttö / Maria Tuominen

Miten päädyin kodittomaksi?

Asunnottomia voi olla monenlaisia. Ensisijaisesti sanasta tulee ehkä mieleen joku laitapuolen kulkija,...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.