Alaston

On aamuja, joina jokainen solun murto-osanen värähtelee helppoa, vilpitöntä elämäniloa, tasaista turvantunnetta. Kun sellaisena aamuna vilkaisee peilistä, saattaa silmissään huomata pienen kimalluksen. Se on muistutus siitä, että olen itsekin tähti, valoenergiaa. Tuollaisena aamuna sisäinen ja ulkoinen minä ovat kauniissa linjassa ja täynnä rauhaa.

Mutta on myös tyystin toisenlaisia aamuja. En oikeastaan edes tiedä voiko niitä sanoa aamuiksi, sillä valon määrä ei lisäänny, vaikka vuorokausi lipuu eteenpäin. Silmiini on tähtien sijaan pesinyt pikimusta usva, verkkokalvojani ja ajatusteni kulkureittejä peittää vääristynyt ja irvokas suodatin, joka saa minut sylkemään kammottavia asioita itsestäni. Arvoton, epäonnistunut, pieni. Pelkkä peiliin katsominen tekee kipeää. Mieltäni viiltelevät tuhannet veitsenterät, haukon henkeäni kuin tukehtumaisillani.  En tiedä tunnenko vihaa, surua, ahdistusta vai kauhua. Välillä en tunne mitä mitään.

Kipu tekee lopulta turraksi, kuluttaa reunat ja häivyttää todellisuuden ääriviivat. Ja kun räpiköi keskellä mustaa ja hukuttavaa, alkaa mieli leikkiä omia, vaarallisia leikkejään. Älä syö, älä pysähdy, älä nuku. Rangaistukset ovat naamioituneet ratkaisuksi ja piikkimatto pilvilinnaksi. Eikä aikaakaan, kun vereslihalle repivä oravanpyörä on valmis. Uskottelen selviytyväni ja pärjääväni, vaikka todellisuudessa vain pakenen kauemmas ja sukellan yhä syvemmälle.

Näin kului historiani kolein kesä, sateisin syksy, pimein talvi. Eksyksissä.

Joka vuosi saapuu kuitenkin kevät. Ja kuten keväillä on tapana, ne tekevät näkyväksi karun ja paljaan, ruman ja talven runteleman, jotta voisivat hiljan herättää kaiken uudelleen väreihin. Myös minä lopulta jouduin kohtaamaan itseni riutuneena ja rumana, pelkkänä varjona.

Riisuin itseni alasti, konkreettisesti ja emotionaalisesti. Yksi vaatekappale ja vahingoittava ajatus kerrallaan uskalsin kaivertaa sisintäni esiin. En ole ikinä pelännyt samalla lailla, kuin pelkäsin itseäni ja muutosta. Koko vanha ja valheellinen minuuteni oli rakentunut kontrollille ja kivulle, en tietänyt miten voisin ikinä olla toisin, en uskonut kykeneväni, toisinaan en edes tahtonut.

Minä kuitenkin jatkoin, kunnes eräs aamu jäljellä oli enää paljas keho ja minuus. Tuijotin alastonta vartaloani peilistä ensimmäistä kertaa tuntematta inhoa tai pelkoa. Tutkailin itseni jokaista kolkkaa. Pinnalla pehmeänä ja kalpeana kaartuvaa ihoani, hoikkia ranteitani, vahvoja reisiäni, herkkiä ja syviä silmiäni sekä kaiken alla värähteleviä, rauhallisia ja lempeitä, hellästi piteleviä tuntemuksia. Olin levollinen ja varma.

Hei rakas, kuiskasin peilikuvalleni ja hymyilin hieman.

Kuristavat aamut ovat arkea edelleen, mutta enää ne eivät niele minua kokonaisena. Uskallan antautua hukuttamatta omaa ydintäni. Pysähdyn peilin eteen. Syleilen kaikkea pelottavaa, inhottavaa ja synkkää. Annan itseni olla paljas, raaka, kesken ja alaston jokaisella ihmisyyden kerroksella.

Sinä riität. Sinä riität. Sinä riität.

Hei rakas, kuiskasin peilikuvalleni ja hymyilin hieman.

Lisää kirjoittajalta Miten elämä lausutaan?/ Pinja Uotila

Ajatuksen anatomia eli miten ojentaa mielen mutkia

Mielesi on kullanarvoisin työkalusi. Opettele hallitsemaan sitä sen sijaan, että antaisit sen...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.