Äitiys -tunteiden vuoristorata

 

Kuten minut tuntevat jo tietävätkin, tulin äidiksi vanhemmalla iällä, 38-vuotiaana. Olin aina tiennyt, että joskus haluan äidiksi, mutta en pitänyt asian kanssa mitään kiirettä. Jotenkin uskoin ja luotin, että se tapahtuu sitten, kun aika on oikea. Sitä ennen ehdin elää pitkään itsenäistä elämää, käydä baareissa ja yökerhoissa, asua ulkomailla ja matkustaa, kokea rakkautta mutta myös tuskaa epäonnistuneissa parisuhteissa, etsiä itseä, harrastaa aktiivisesti joogaa käyden joogakoululla kuutena aamuna viikossa, osallistua joogaretriiteille ja taideterapeuttiseen toimintaan, seikkailla, harrastaa irlantilaista tanssia ja kuorolaulua, opiskella espanjan alkeita, kitaransoiton alkeita ja tehdä oikeastaan mitä vain halusin.Sitten tapasin miehen, jonka kanssa alku oli joltain suurelta yhteydeltä vaikuttavaa. Nopealla tahdilla aloin kasvattaa raskausmahaa ja opettelin joogaamaan uudella tavalla. Sen jälkeen synnytin lapsen ja aika joogaamiselle tai millekään muullekaan harrastukselle väheni, mitä vanhemmaksi lapsi kasvoi ja mitä kauemmaksi Helsingistä muutimme. Kun oli vuosikausia elänyt vain itseään varten, oli kivuliasta ottaa vastaan oman ajan ja tilan kutistuminen.

Parisuhde lapsen isän kanssa toi esiin huonot, vältellyt puolemme molemmissa. Ymmärrys ja tuki puuttui kummankin taholta toista kohtaan. Haimme apua liian myöhään ja keskustelua pintaa syvemmältä ei välillämme tapahtunut.

Erosimme poikamme ollessa puolitoistavuotias. Poika on suurimman osan ajasta minun kanssa isän vuorotyön takia. Olemme poikani kanssa hyvin läheiset ja pojan isänkin kanssa olemme saaneet yhteistyön melkoisen toimivaksi alun hankaluuksien jälkeen. Vaikka ero oli monella tapaa helpotus, on sen läpityöstäminen ottanut silti aikansa, eroseminaarinsa ja muunkinlaisen itsetutkiskelun.

Lapsen uhma viimeisen vuoden ajan on ollut todella kuluttavaa ja haastavaa itselleni. Noin vuosi sitten havahduin ensimmäisen kerran hermostuvani lapselleni. Olen itse hyvin temperamenttinen ja lapseni on todella tullut äitiinsä siinä piirteessä. Kai jollain lailla 2,5 vuoden tienoilla tuli lapselleni uusi vahvempi tahto, joka alkoi koetella minuakin uudella tavalla.

En ole ylpeä siitä turhautumisen, huudon ja kiukustumisen määrästä mitä olen tässä talossa saanut aikaiseksi tai mihin olen tarttunut mukaan. Olen tuntenut itseni todella huonoksi äidiksi niiden tunnemyrskyjen jälkeen, joissa kaapinovet paukkuu ja vesipullot lentelee. Jos jotain hyvää pitää asiasta etsiä, niin eipähän meillä ainakaan padota tunteita vaan meillä niitä tunteita sanoitetaan ja muutenkin jutellaan niistä paljon. Kaikki tunteet ovat sallittuja ja huonoa käytöstä pyydämme anteeksi. Ja kerrottakoon myös, että kiukustumisen vastapainona meillä rakastetaan, sylitellään, halitaan, kutitellaan, hekotellaan ja höpsötellään myös mielin määrin.

Picture

Helposti kiukustuvana olen aina kokenut olevani jotenkin huonompi kuin muut. Kiukustuminen julkisesti varsinkin on ollut hyvin suuri tabu. Viime aikoina olen törmännyt useammassa Facebookin ryhmässä kirjoituksiin, missä äidit ovat ottaneet puheeksi omien tunteiden hallinnan vaikeuden ja lapselle hermostumisen. Meitä on paljon, mutta ongelma on kenties niin hävetty ja peitelty, ettei sitä kehdata oikein helpolla muille tunnustaa. Enkä yhtään ihmettele.Olen itse muutaman kerran saanut todella kylmää reaktiota muilta äideiltä silloin, kun pinna on venytetty viimeisimmilleen eikä enää vain ole jaksanut olla se kannustava, kaiken huudon ja kiukun vastaanottava idylli-äiti. Ihmisten, joilla ei ole itsellä kokemusta siitä, mitä on olla helposti tulistuva ja joilla ei kenties ole myöskään helposti tulistuvia lapsia itsellään, tuntuu olevan hitusen liian helppo kommentoida arvostelevasti toisten käytöstä. Mutta niin se on muissakin asioissa tässä maailmassa, meidän tuntuu olevan helpompi arvostella muita ihmisiä kuin kohdata heidät ja auttaa. Ja tässä asiassa on itselläkin peiliin katsomisen paikka. Kuitenkin tähän hyvin liittyvä ajatelma on jostain lukemani: ”Voidaksesi arvostella toista ihmistä, kulje maili hänen kengissään”.Onko lapselle/puolisolle tulistuminen sitten oikeasti ihan ookoo ja perusvanhemmuuden väsymykseen ja hormonimyrskyihin kuuluva juttu, johon ei tarvitse ollenkaan puuttua vaan vain hyväksyä se? Ei tietenkään ja monesti se on myös ylisukupolvien ketjuun kuuluvaa reaktiota. Olen sen tiedostanut ja hakenut apua itselleni. En haluaisi käyttäytyä samalla tavalla kuin isäni ja silti siihen ansaan lankean kerta toisensa jälkeen. Olen osallistunut Maria Akatemian Demeter-ryhmään ja käynyt juttelemassa Espoon Omatilassa. Nämä ovat vihan tunteiden hallintaan erityistä apua tarjoavia paikkoja.

Tänä keväänä osallistuin MLL:n Etelä-Espoon järjestämään Äitipiiriin, joka oli voimauttava kerran viikossa kokoontuva suljettu ryhmä. Olen äitipiirin ja Vapauta sisäinen naisesi -verkkokurssin kautta ymmärtänyt ja havahtunut, kuinka tärkeää naisille ja äideille on muiden naisten tuki, puhuminen mieltä vaivaavista asioista ja ymmärrys ja empatia jota ei maskuliininen mies pysty tarjoamaan. Ja sitä tukea olen onnistunut löytämään lähiaikoina. Olen löytänyt myös uskallusta nostaa tätä tabuaihetta puheeksi, koska vaikenemalla vaikeat asiat eivät minnekään katoa vaan päinvastoin paisuvat. Ja kuinka on käynyt, kun itse suunsa aukaisee. Huomaa, ettei todella ole yksin ja että häpeä hellittää, kun siitä puhuu.

Mutta äitiys, onpahan ollut matka tähän mennessä kaikkine tunteineen. Eikä se takuulla helpommaksi käy. Kuinka suuri tunnemaailman välimatka onkaan sen rakkauden täyttämän tunteen, kun katselet nukkuvaa tai nauravaa lastasi ja sen välillä kun hän saa sinut alkukantaisen raivon valtaan ja mitä kaikkea siihen välille mahtuukaan.  Voi vanhemmuus, kuinka siinä riittää pohdittavaa, pureskeltavaa ja opittavaa mielin määrin.

Terkuin: äiti (toisinaan) hermoromahduksen partaalla

Ps. Jos jotain kiinnostaa, niin olen löytänyt kirjastoista oivallista lasten kirjallisuutta, missä kiukustumista käydään läpi. Meillä on ollut luvussa ollut mm. Ainon äiti on vihainen, Äiti, rakastatko minua, Mikko Mallikas panee töpinäksi ja Kamalan ihana päivä – lasten mindfulness. Papunetin sivuilta löysin myös verkkokirjat Miten selviydyt ongelmatilanteista muiden kanssa ja Miten selviydyt ikävien tunteiden kanssa. (Papunet.net →materiaalia → kuvamateriaalit →tunteet ja mielipiteet → tunneideat). Itselleni olen löytänyt luettavaksi Väestöliiton Äidin kielletyt tunteet – kirjan.

Lisää kirjoittajalta Naiseuden Voima

JUTTUTUOKIO: Tinna Pehkonen

Suositun Masentunut mutsi- blogin Tinna kertoo siitä millaista on elämä yksinhuoltaja, joka...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.