Äitiyden helmiä

Lapsena elämäni käsikirjoitukseen kuului kaunis unelma tulevaisuudesta. Haaveissani minulla oli aviomies, vähintään kaksi ihanaa lasta ja ainakin koira. Asumme omakotitalossa, jonka keittiöstä leijailee kaikkialle ihana ruuan tuoksu. Elämme onnellisena elämämme loppuun asti. Piste.Tarinasta unohtui vain muutama pikku yksityiskohta! Koska saat mitä tilaat ja luot mihin uskot, en voi enää muuta, kuin ottaa historiani huumorilla. Kun tarinan perusrunkoon sisällytetään minun persoonallisuustyyppini, ulkoapäin ohjautuvuus, tunnelukot ja huono itsetunto, niin löytyy draaman aineksia lainata monen muunkin äidin tarinaa varten.

Aina ei kuitenkaan ole naurattanut, ei edes hymyilyttänyt. Haave äitiydestä oli käsinkosketeltavaa vasta, kun lääkärit sanoivat sen suurella todennäköisyydellä jäävän pelkäksi haaveeksi. Muuten olisin siirtänyt äitiyden aikaa paljon paljon pidemmälle. Pitkän tarinan ja tapahtumasarjan jälkeen sylissäni hymyili maailman kaunein tyttö. Esikoiseni kuului sarjaan helpot lapset, mutta silti vauva-ajan henkistä hyvinvointia painosti odotusajan aikana kolahtanut laiton työsuhteen päättyminen ja siitä seurannut vuosien oikeudenkäynti.

Silloinen puolisoni oli jonkun verran mukana perheen arjessa, mitä hänen annoin olla. Muistan havahtuneeni tytön ollessa yli puoli vuotta, että voisiko isä vaikka nukuttaa joskus lapsensa. Uskoin, että minun kuuluu tehdä äitinä kaikki asiat, mitkä liittyivät lapsen hoitoon.

Mieheni teki talouden suhteen monia päätöksiä, joita en ymmärtänyt. Aavistin vain alamäen alkaneen.
En kyllä tainnut ymmärtää mistään muutenkaan mitään. En siis muista siitä ajasta paljon, mutta on ilmeisesti ollut vähän tylsää, koska olen alkanut suunnittelemaan oman yrityksen perustamista.
Ja juuri niin kuin aloittavan yrittäjän kannattaakin, suurella lainalla, isolla liiketilalla ja valtavilla kuluilla. Sitenhän sen oman unelmansa saa laitettua isosti käytäntöön. Se ei jäänyt vain kivaksi suunnitelmaksi, vaan toteutin sen.

Liiketilan remontoinnin aikana aavistelin olevani uudelleen raskaana, mutta en halunnut uskoa sitä. Jatkoin toimintaani niin päättäväisesti, että painoin koko ajatuksen raskaudesta todella syvälle sisälleni. Kun ei ollut kuitenkaan mitään oireita, niin se ei voinut olla totta. Tuli liikkeeni avajaisten aika, ja samalle päivälle varasin ajan neuvolaan. Kun neuvolatäti onnitteli raskaudesta, sanoin etten kyllä usko edes olevani raskaana. Vasta kuullessani pienen poikani sydänäänet, annoin asian tulla tietoisuuteeni. Ajatuksilla on valtava voima, koska tiedostaessani raskauden olevan totta, päälleni ei mahtuneet samat vaatteet kuin neuvolaan mentäessä.

Alkoi aikamoinen vuosien sekamelska. Halusin niin valtavasti toteuttaa unelmaani yrittäjänä, että luulin selviäväni kaikesta yksin. Parisuhde lasten isän kanssa oli enää vain muisto, koska molemmat juoksivat omien unelmiensa toteuttamisen perässä. Odotusaikana jouduin sairaalaan pakkolepoon liian aikaisen synnytysvaaran vuoksi, josta kuitenkin kahden viikon jälkeen sain vapautuksen. Taisi henkilökuntakin kyllästyä käyttäytymiseeni, koska laitoin joka asiassa vastaan ja halusin vain päästä kotiin. Tai oikeasti halusin päästä takaisin töihin, koska luulin olevani korvaamaton. Synnytys käynnistyi ajallaan, ehkä kiitos pakkolevolle. Tahtia se ei kuitenkaan hidastanut, koska palasin välittömästi työn ääreen pienen nyyttini kanssa. Valitsin viettää äitiyslomani tehden töitä, kuin olemalla kotona.

Vaikka joku uskalsi sanoa, että kyllä se siitä ja kun on pieniä lapsia, ei oikein ymmärrä maailman menosta mitään, niin hitto jos olisin tajunnut kommentoijan olevan oikeassa. Kuulin varoituksia, että jossain kohtaa levon puute kostautuu. En uskonut. Ihmettelin vain, että miksi käyttää hyvät energiahormonit kotona lasten kanssa olemiseen, kun hyvällä draivilla pystyi tekemään töitäkin?


Mies lähti reissutyöhön, enkä enää yhtään ihmettele. Olin sellainen tehopakkaus, että eihän siinä miehellä ollut mitään tilaa. Hoidin kodin, lapset, yrityksen, asiakkaat ja vielä omakotitalon viikottaisen tehosiivouksen myyntitoiveiden vuoksi.
 
Jaksoin töissä hymyillä asiakkaille, mutta en sitten enää kenellekään muille. Kun hymy ei käynnistynyt enää töissäkään, olin tullut tieni päähän. Eihän neljän tunnin yöunilla ja sillä vauhdilla edes ajateltu mitään järkevää.​Olin täysin turta. Kotona sain raivokohtauksia ja kaksi paria maailman kauneinta silmäparia vain tapitti minua ihmeissään.

Oli aika puhdistaa pöytä ja tehdä totaalinen elämänmuutos. Siitä onkin alkanut toisenlainen tarina. Ajoin yritykseni alas, parisuhde päättyi ja muutin lasteni kanssa Tampereelle. Jäin kotiin hoitovapaalle, aikomuksella samalla toipua burnoutistani. Toki se ei ollut helpoin tapa koittaa levätä ja olla ympäri vuorokauden lasten kanssa yksin. Isä tapasi heitä silloin tällöin, jolloin sain viilettää oma vapaudenviitta hartioillani. Välillä ihmettelin, että voiko elämä tuntua näin helpolta, kun kukaan ei vaadi mitään, eikä tarvitse olla ketään toista varten. Se oli aikaa, jolloin opettelin tutustumaan itseeni paljon paremmin.
 
Ulkopuolisten silmissä olen varmasti aina ollut vähän erilainen äiti. Toimintani on voinut antaa kuvan, että teen vain asioita itseäni varten. Loppuunpalamiseni jälkeen käsitin, että lapseni eivät saa minusta eheätä äitiä, ellen tee asioita joista nautin ja vain itselleni. Olen persoonallisuustyypiltäni ihminen, jonka perusrakenteeseen kuuluu vapauden kaipuu. Se on aika ristiriidassa siihen, että käytännössä olen ollut lasteni kanssa aina yksin. Lasten isä jätti vastuun lapsista täysin minulle, vaikka vielä asuimme samassa osoitteessakin. Oikeasti se taisi kyllä mennä niin, että riistin häneltä vastuunottamisen, koska niin sain itselleni lisää kuormaa kannettavakseni.
 
Lapseni ovat todellakin opettaneet minulle itsestäni enemmän, kuin minä olen voinut opastaa heitä. Vaikka olen ollut heidän ensimmäiset vuotensa täysin sumussa, näyttävät kumpikin olevan silti täysissä voimissa. Minusta on vuosien saatossa noussut esiin ihminen, joka täyttää molempien vanhempien roolin ja teen sen jopa erittäin mielelläni. Vaikka monesti olisin tarvinnut auttavaa kättä, niin olen selvinnyt kuitenkin hengissä. Onneksi sairauteni ollessa pahimmillaan, vierelläni oli kumppani, joka edes pyrki kannattelemaan perhettä. Kirjoitin tuntemuksista sairaudestani tässä postauksessa. 
 
Lukuisat illat ja yöt olen itkenyt omaa vapaudenkaipuutani ja oman ajan puutetta. Olen pitänyt lapsille kuvaa ihanasta rakastavasta isästä, vaikka sydämeni on ollut täynnä tuskaa lohduttaessani heitä ikävästään. Silti uskon, että lapset ovat valinneet omat vanhempansa ja että näin on hyvä. Ikuinen optimisti minussa uskoo, että parempaa on vielä tulossa. Lapseni ovat opettaneet, mitä tarkoittaa ehdoton rakkaus, vastuullisuus ja läpinäkyvyys. 
 
Vuosia myöhemmin minusta on noussut esiin todellinen pentujaan suojeleva naarasleijona, joka on valmiina raapaisemaan pitkillä kynsillään, jos joku vähänkään osuu tielle. Annan elämän tapahtua ympärillä, mutta leijonan silmä vahtii koko ajan, miten pennut voivat. Lopulta kuitenkin on vain luotettava, että kunhan minä teen parhaani, se riittää. 

Yksinhuoltajan harteilla on pitää itsestään huolta, koska muuten ei voi huolehtia lapsistaan. En ole ollut siinä onnellisessa asemassa, että olisin voinut käydä keskustelua kotona, että kumpi menee vanhempainiltaan tai kuka kuskaa harrastuksiin. Kuka tekee ruuan tai katsoo että pakkasella on vaatteet päällä. Kumpi hoitaa ja valvoo sairaan lapsen kanssa. Kenen kanssa neuvotella lapsen asioista.
 
Minun vaihtoehtoni on ollut opastaa lapsista omatoimisia ja luottaa heidän omaan harkintakykyynsä. Olen voinut unohtaa laittaa eväät tai vaihtovaatteet lasten mukaan, tai unohtanut pestä kurahousut seuraavaa päivää varten. En aina ole muistanut tarkistaa, onko läksyt tehtynä tai hampaat pestynä.
 
Välillä itken tuskasta, kun näen millaisia traumoja olen itse aiheuttanut lapsilleni. On ollut tilanteita, jolloin olen nähnyt sanoistani lentävän nuolen, joka satuttaa ja uppoaa pieneen ihmiseen. Tiedän, että traumojen kautta lapsi kasvaa ja oppii elämästä, joskus purkaen ne pois. Onneksi äidillä on keinot niiden purkamiseen, kun se päivä koittaa.  Elämäntehtävääni kuuluu oman tunnetaakkani puhdistaminen, ettei lasteni tarvitsisi enää käydä samoja asioita läpi. Toivon, että heillä olisi hieman helpompi henkinen polku kuin minulla. 
 
Se missä olen pyrkinyt tekemään parhaani, on ollut toimia esimerkkinä, miten kunnioittaa ja arvostaa toisia ihmisiä. Olla arvostelematta tai syyttämättä ketään. Olen halunnut antaa heille sanoja tunnetiloille ja käsityksen omien ajatuksien voimasta. Olen kannustanut heitä toimimaan oikeudenmukaisuudesta käsin ja kuuntelemaan omaa intuitiotaan. Olen kannustanut heitä kertomaan tunteista ja antanut heidän elää omissa mielikuvissaan.Tunsin valtavaa ylpeyttä, kun lapseni alkoivat oma-aloitteisesti kertomaan omista tunteistaan uusioperheen jäljiltä. Mitä he tunsivat ja kokivat tilanteissa, jotka eivät olleet heitä kohtaan oikein ja mitä he eivät enää halua kokea uudelleen. Sain myös kuulla missä minä toimin oikein ja missä olisivat toivoneet äidin tukea. He ovat oppineet!!Lasteni persoonallisuustyyppien tiedostaminen auttaa ymmärtämään, mitkä asiat ovat heille tärkeitä ja miksi he toimivat tietyllä tavalla. Meillä keskustellaan paljon ja otan tilanteista riippuen myös lasten mielipiteet huomioon päätöksiä tehdessä. Pyrin kertomaan heille miksi ja mitä minä myös tunnen ja tarvitsen. Nykyään lapset jo sanovatkin, että äidin pitäisi päästä tanssimaan tai saada vapaapäivä. 
 
En ole ollut äiti joka viihtyi muiden äitien parissa puhumassa lapsista tai leikki hiekkalaatikolla. Toki meillä se aika on onneksi jo ohitettu, koska nyt voin tehdä lasteni kanssa asioita, mistä itsekin nautin. En ole pullantuoksuinen äiti, niin kuin omassa lapsuudenhaaveessa itseni näin, vaan ehkä se jopa paheksuntaa herättävä kiroileva elämästä nautiskelija. Olen vauhdikas, temperamenttinen hulluttelija, joka huudattaa Lauri Tähkää täysillä, että kuulee sen imuroidessaankin selvästi! Pidän ulkonäöstäni huolta ja olen avoimesti teinimäinen hihittelijä ystävieni kanssa.

En välttämättä ylistä kaiken muun tekemisen ohella olevani myös äiti, koska minulle lapseni kuuluvat minuuteen, vaikka äitiys verottaakin välillä vastuutonta vapaudenkaipuutani. Äitiys, yrittäjyys ja kaiken samanaikaisesti tekeminen välillä näkyy kärsimättömyytenä ja väsymyksenä. L
oppuunpalamisen jäljiltä en ole vieläkään täysin kunnossa, unohtelen asioita ja kuulokin välillä puuroutuu, niin en anna sen haitata elämää, koska olen tullut tänne nauttimaan ja kokemaan elämäni täydesti!
En koe ansaitsevani vuoden äiti -palkintoa, mutta jotain olen tehnyt täysin oikein, kun tunnen miten lapseni luottavat minuun ja elämään.
 
Toivoin saavani kokea tuetun äitiyden ja rajasin sen joskus lasten isän tai kumppanin harteille, sitä kuitenkaan saamatta. Avasin hieman näkökulmaani ja ymmärsin, että minua on tuettu koko ajan, juuri minulle oikealla tavalla.​Suuri kiitos siitä kuuluu vanhemmilleni, ystävilleni ja lasteni upeille hoitajille sekä opettajille!!

Rakkaudella,
​Sonja

Lisää kirjoittajalta Intohimona Elämä

Äitiyden helmiä

Lapsena elämäni käsikirjoitukseen kuului kaunis unelma tulevaisuudesta. Haaveissani minulla oli aviomies, vähintään...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.