”Äiti miksi sä huudat?”

 

​Sydän hakkaa, kädet puristuu nyrkkiin, päässä kohisee. Kohta räjähtää. Miksei se perhanan penska voi laittaa niitä sukkia jalkaan, kohta ollaan taas myöhässä!Jokainen äiti haluaa olla paras äiti lapselleen. Ja eihän parhaat äidit raivohuuda lapsilleen?

Tätä tekstiä oli todella vaikea kirjoittaa. Mietin, uskallanko julkaistakaan ollenkaan. Mitä jos minut tuomitaan? Naisten ja varsinkin äitien raivoaminen ja vihanhallinnan ongelmat tuntuu olevan tabu.

Picture

​Itse hain apua viime keväänä kun huusin lapselleni liikaa koska olin täysin uupunut. Puhuin aiheesta terapiassa, ja he tekivät puolestani lastensuojeluilmoituksen minun luvallani. Saimme lastensuojelun kautta ihanan perhetyöntekijän joka tuli kotiimme ja keskustelimme hänen kanssaan raivokohtauksista. Lastensuojelu tutki meidän tilannetta eikä meille loppujen lopuksi tullut lastensuojelun asiakkuutta ollenkaan, vaan saimme pelkästään perhetyöntekijän. Aluksi häpesin todella paljon sitä että jouduin hakemaan itselleni apua, olenko muka niin huono äiti etten selviä? Päätin etten ole, ja sen sijaan otin apua vastaan.Näin lapsesta, että hän alkoi itsekin oireilemaan ja huutamaan sekä lyömään. Lapsi alkoi saamaan kovia raivareita. Huusin liikaa. Olin vain niin uupunut etten jaksanut ottaa vastaan lapsen tunteenpurkauksia, vaan vajosin itsekin kaksivuotiaan tasolle ja huusin, heitin tavaroita ja raivosin, kunnes kummatkin itkimme toistemme sylissä lattialla. Siinä vaiheessa kun minulle iskee kunnon raivari, ei auta enää mitkään neuvot rauhoittumisesta. Kestää kauan ennen kuin saan itseni rauhoittumaan kunnolla. On kuin raivo vyöryisi yli rumana hyökyaaltona, tunnen että se tulee mutta en voi mitenkään pysäyttää sitä. On pelottavaa, miten alkukantaisia tunteita äitiys herättää. Sen tiedostaa että se pieni on todella vaan pieni, ja sen kuuluukin uhmata ja kokeilla. Miksi en kestä sitä? Aikuisen kuuluisi osata ottaa vastaan lapsen tunteet.

Picture

Yhdessä perhetyöntekijän kanssa pohdimme syitä raivareihin. Miten niitä voisi ehkäistä? Juteltuamme ymmärsin että tietysti mitä väsyneempiä ja nälkäisempiä olemme, sen pahemmin riitelemme. Myös aamuisin on pahinta, sen lisäksi etten ole aamuihminen, taas kerran huonosti nukuttu yö takana ja kiire kulminoituvat usein riitaan. Ja se rakas, hitsin penska ei saa niitä sukkia jalkaan vaan jahkailee ja lopulta hermostun ja huutoriita on valmis. Oli tärkeää raivareita ehkäistessä miettiä, missä tilanteissa tuntuu että usein menetän hermoni.Saimme perhetyöntekijältä vinkkejä kuinka ennakoida raivaritilanteita ja hallita niitä. Hän ehdotti esimerkiksi ilta- ja aamupuuhat -taulukoita, joihin lapsi sai itse laittaa kiinni lappuja. Lapuissa oli kuvia: yöpuku, iltapala, aamupala, vaatteet, tarha, iltasatu. Laitoimme ne yhdessä järjestyksessä taulukkoon ja sen mukaan syötiin aamupala, puettiin vaatteet, käytiin potalla ja lähdettiin ulos. Se tuntui auttavan meitä kumpaakin, minä rauhoituin ja lapsi jaksoi kaikki vaiheet kun se oli ikään kuin leikki. Toinen neuvo oli että jos ei ole kauhea kiire, voi hetkeksi pysähtyä vaikka lukemaan kirjaa yhdessä, ja sen jälkeen koittaa taas pukemista kun kummatkin ovat rauhoittunet. Tavallaan katkaista tulehtunut tilanne ja keksiä rauhoittumiskeino, ja sen jälkeen yrittää pukemista tai mitä tahansa uudestaan hetken päästä.

Picture

Olen jutellut muiden äitien kanssa raivokohtauksista, ja useat sanovatkin häpeävänsä huutamista. Sitä on vaikea myöntää itselleen, saati sitten ääneen muille. Se että välillä napsahtaa on ihan normaalia. Mutta mitäs sitten, kun huutaminen muuttuu ikään kuin jatkuvaksi tilaksi? Kun tunnet, että et pysty ollenkaan hillitsemään itseäsi? Kun tuntuu että kohta tartut lasta liian kovaa kädestä kiinni ja raivoissasi heität lelun (ja mielessäsi sen lapsen) seinään. Jotain menee rikki. Lelu hajoaa, lapsi pelästyy, ja sisimmässäsi tunnet jotain myös menevän rikki. Olen huono äiti. Miksi en osaa hillitä itseäni? Onko mitään hölmömpää kuin huutaa lapselle joka ei nuku, että NUKU NYT JUMALAUTA, tai huutavalle lapselle että ÄLÄ HUUDA. Koska sehän toimii…
​Olemme koittaneet yhdessä lapsen kanssa selvitä raivareista, hassutella raivon pois. Puhalla se raivo metsään! Hakkaa tyynyä! Jos kiukuttaa, älä lyö minua vaan polje jalkaa lattiaan! Välillä nämä asiat auttavat niin, että lapsi alkaa nauramaan ja kiukku on poissa. Välillä yllättävät tilanteet tai teot pysäyttävät riidat. Kerran kun olin tosi raivona, aloin itse hyppimään tasajalkaa eteisessä. Se oli pojan mielestä ihan hulvattoman hauskaa ja aloimme kummatkin nauramaan. Yhdessä vaiheessa huomasin että minua auttoi se, että olin vain ihan hiljaa kun poika raivosi. Silloin sain hengiteltyä syvään ja sain rauhoiteltua itseni. Toinen keino on sanoittaa eräänlaista mantraa sekä itselleen että lapselleen ”Sinua kiukuttaa, koska olet väsynyt. Sinua kiukuttaa, koska olet väsynyt.” Pitää yrittää miettiä niitä keinoja joilla itsensä voisi rauhoittaa, ja vaikka harjoitella niitä etukäteen ja koittaa muistaa ne kun raivo alkaa hiipimään esille. Tai vaikka tehdä niistä muistilista jääkaapin oveen, jonka eteen voi raivon tullessa mennä hengittelemään ja lukemaan neuvot läpi. Alussa nämä keinot eivät tuntuneet auttavan minua ollenkaan, mutta ajan myötä olen pikkuhiljaa oppinut hillitsemään itseni apukeinojen avulla.

Poikani on onneksi oppinut sanoittamaan tunteitaan todella hyvin, senkin takia että itse sanoitan omia tunteitani varsinkin riitojen jälkeen. Kerran hän sanoin minulle ”Äiti, älä sano ja piste, koska se tuntuu minusta pahalta!”. Siinä vaiheessa tajusin että hermostuessani saatan usein sanoa ”nyt se takki niskaan ja PISTE.” Kaikkea se lapsi opettaakin itsestäni.

Picture

On todella tärkeää oman jaksamiseni kannalta, että saan tarpeeksi omaa aikaa ja unta. Yksinhuoltajana niitä kumpaakaan ei koskaan ole liikaa tarjolla. Varsinkin kun on kolmen vuoden univelat takana. Minulla onneksi on aivan ihanat vanhemmat jotka haluavat mielellään ottaa lapsen sinne kylään, jopa yöksi. Viime keväänä poikani oli siellä yötä kerran viikossa, ja se tuntui auttavan merkittävästi omaan jaksamiseeni. Sain kerrankin nukkua 12 tunnin yöunet, tai vaihtoehtoisesti ommella tai tanssia koko yön. On niin tärkeää, että saan tuntea itseni vapaaksi välillä, että olen muutakin kuin vaan äiti joka huolehtii toisen tarpeista vuorokauden ympäri.Olen myös oppinut hillitsemään jatkuvan itseni soimaamisen. Se ei hyödytä ketään. Sen sijaan koitan kiittää itseäni jokaisesta kerrasta kun selviän tilanteesta rauhallisena, kun aiemmin olisin räjähtänyt. Ennen tunsin hirveää syyllisyyttä siitä etten jaksanut. Nyt olen oppinut pikkuhiljaa välillä hyväksymään sen, että en aina jaksa, että se on inhimillistä. Varsinkin kun hoidan kaiken yksin. Se tuntuu välillä niin isolta taakalta, että tuntuu että muserrun sen alle. Kuitenkin kun seuraavana aamuna herään, voin ajatella että tänään saan taas uuden mahdollisuuden olla parempi minä, parempi äiti, tarpeeksi hyvä. Olen toki joutunut tekemään paljon töitä (ja terapiaa) sen eteen että olen tässä pisteessä.

​Pidän itseäni vahvana ihmisenä joka selviää kaikesta. Olen selvinnyt monesta karikosta elämässäni, sen ajatuksen varassa että minä olen vahva ja selviän kaikesta. Sellainen ajattelutapa on myös heikkouteni, koska minun on vaikea pyytää apua. Minä yritän selvitä, kunnes en enää selvä ollenkaan, ja sitten on jo liian myöhäistä. Olen jo liian uupunut. Sen takia nykyään koitan tunnustella itsestäni, milloin voimavarat ovat loppumassa ja pyydän apua ennenkuin olen kuiviin imetty. Se on vaatinut luonteeltani paljon, mutta nyt tajuan että se on minun ja perheeni parhaaksi. Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan nimenomaan vahvuus.

Jos saisin sanoa terveiset kahden vuoden takaiselle minulle  kun elettiin vauvavuotta, sanoisin että ota rauhallisesti, luota itseesi, älä ole niin ankara itsellesi. Yrität parhaasi.

Picture

Lopuksi kokosin muutaman hyvän linkin joihin voi tutustua, liittyen raivareihin ja vihanhallintaan.Mielenterveystalolla on hyviä juttuja muutenkin, tämän linkin takana on itsehoitovinkkejä aggressioon.

”Tämä omahoito-ohjelma auttaa sinua tutustumaan itseesi ja tapaasi toimia aggression ja muiden hankalien tunteiden kanssa. Omat ajatuksesi ja käsityksesi ratkaisevat lopulta sen, mitä teet silloin, kun tunteet yrittävät ottaa ylivallan. Tästä saat myös ohjeita siihen, miten voit toimia riitatilanteissa silloinkin, kun joku toinen on jo menettänyt malttinsa. Ohjelmaan perehtyminen voi johtaa parempaan aggression hallintaan ja sen myötä parempaan elämänlaatuun ja toimivampiin ihmissuhteisiin.”

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito/aggression_tunteen_omahoito/Pages/default.aspx

MLL:n sivuilla on myös hyviä juttuja vanhemmuuteen liittyen. Tässä on uhmaikään ja kiukkuihin liittyvää tietoa:

”Erityisesti vahvatahtoisen lapsen kanssa eläminen on haastavaa ja jatkuvien raivokohtausten vastaanottaminen voi uuvuttaa kärsivällisimmänkin vanhemman.”

http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tukivinkit/lapsi_on_uhmaiassa/

Ja samoilta sivuilta vanhempien raivosta asiaa:

”Kun raivo alkaa pirskahdella, ota aikalisä. Mieti, onko hyökkäyksessä mitään järkeä. Mikä kiukun oikeastaan käynnisti? Onko töissä piinallista, kaihertaako ulkopuolisen paha sana. Rauhoituttuaan on aikuisen pyydettävä melttoamistaan anteeksi. Raivon vastapainona pitää olla samalla mitalla rakkautta.”

http://www.mll.fi/vanhempainnetti/kipupisteita/vanhemman_vaikeita_tunteita/raivo/

Lisää kirjoittajalta Masentunut mutsi

Kuinka meillä nukutaan?

Löysin puhelimeni muistiinpanojen kätköistä monta muistiinpanoa vuodelta 2014, kun olen kirjoittanut ylös...
Lue lisää

11 Kommenttia

  • Hyvä kirjoitus! Ja rohkea. Kun itse sain lapset koin tulleeni huijatuksi. Kukaan ei ollut oikeasti kertonut, että hermot menee. Kun noissa ihan samoissa tunnelmissa koetin avata keskustelua muiden äitien kanssa, olin sitten varmaan se ainoa räyhä. ☺️. Niin ei varmasti todellisuudessa ollut. Asia on tabu edelleen. Omat jo kolmekymppisiä, normaaleja aikuisia.

    • Kiitos kommentistasi! Mustakin tuntuu et mua olis vähän huijattu 😀 Synnytys ei onnistunu niinkun olisin halunnu, imetys oli kamalaa, lapsi ei nuku vieläkään vaikka on 3v ja sairastuin masennukseen. Ja niin edelleen! Oli vähän ehkä ruusuisemmat kuvat päässä ennen äitiyttä 🙂

  • Hyvä että uskallat kirjoittaa tästä. Minä en osannut käsitellä lapseni raivokohtauksia lainkaan, sitä että hän löi minua. Se ei sattunut niinkään fyysisesti mutta henkisesti todella syvältä. Nosti esiin jotain kauan sitten kuopattua. Olin aivan hämilläni, en olisi ikinä voinut kuvitella olevani raivoava äiti. Mieheni pysyi rauhallisena ja ei ymmärtänäyt minua lainkaan. En minäkään. Tuntui tosi pahalta. Hain apua. Juuri ennen kuin meille syntyi toinen lapsi kaikki kääntyi totaalisesti, raivokohtaukset katosivat, lapsesta tuli harmooninen. Tämä uusi tulokas on ollut aina todella rauhallinen. Nyt vasta kun on melkein 4vee on alkanut “testaamaan rajoja”, väsyneenä alkaa lyömään. Eilen ei suostunut laittamaan yöpukua päällensä ja alastomana alkoi lyömään minua. Minua tilanne huvitti ja aloin nauramaan; hän oli jotenkin niin suloinen etten voinut sille mitään. Mikä hämmennys lapselta; miksi äiti nauraa vaikka lyön häntä. En voinut sille mitään ja lapsi toisteli “äiti, mitä?” ihmetellen. Otin hänet syliin. Pitkälle siis on tultu.Tsemppiä kaikki väsyneet vanhemmat, uskaltakaa hakea apua <3

    • Kiitos kommentista ja niin tunnistan noi fiilikset! Se on uskomatonta mitä tunteita nousee pintaan kun oma lapsi lyö. Muistan että väsyneenä ja uupuneena lapsi on raivonnu ja hakannu mua ja oon vaan miettiny et kaikkeni mä yritän ja annan ja tää on palkka!? Onneks meillä on ainakin toistaseksi lyöminen vähentyny tosi radikaalisti. Se on kamalaa kun väsyneimmillään tekis välillä mieli vaan hutaista takaisin lasta 🙁

  • KIITOS! Tuntui kuin olisin lukenut itsestäni!Ensimmäisen kerran kuulen joltain että, hän ei kykene myöskään hallitsemaan raivoa ja että se tuntuu juuri siltä kuin itsekin sen koen. Kukaan ei mielestäni koskaan aiemmin ole osannut käsittää kun olen kertonut (niille harvoille joille uskallan tai kehtaan tästä vähääkään puhua) miltä se tuntuu tai ettei se kymmeneen laskeminen auta eikä se että sanotaan “lopeta se raivoaminen” Olen saanut raivareita muutenkin kuin lasten kanssa. Mutta vasta kun omat lapset reagoivat pelolla tms. näihin “kohtauksiin” olen alkanut kaivata apua. Olen itkenyt puolisolleni etten tiedä mikä mikä minua vaivaa, olen keskustellut siskoni kanssa tästä. Hän on henkilö joka pystyy auttamaan minua kaikessa, mutta tämä on ollut se missä olen aistinut ettei hän pysty käsittämään asiaa yhtään. Olen puhunut neuvolassa,siitä ei ollut apua. Meillä kävi perheneuvolan henkilö kotona ja hoitajia, kun toinen lapsemme oli vauva (hän ei käytännössä nukkunut kahteen ekaan vuoteen).
    Purskahdin itkuun kun olin lukenut kirjoituksesi. Niin vapauttavalta tuntui kuulla, että oikeasti tällainen “oire” on olemassa eikä vain minun päässäni. Asiaa varmasti hävetään niin paljon, että siitä ei puhuta.
    Olen pahoillani siitä että kärsit tästä samasta, voimia (jo entisestään) syövästä raivoamisesta. Mutta olen iloinen kirjoituksestasi, sillä sain siitä apua tähän enemmän kuin mistään aiemmin.

    • Voi kiitos tuhannesti että luit kirjotuksen, sait siitä vertaistukea ja kommentoit ihanasti! Täytyy myöntää että itsekin aloin kyynelehtimään kun luin kommenttisi. Tämä on just se syy minkä takia kirjotan, koska mulla pahinta on se tunne, että on ihan yksin niiden kamalien ajatusten kanssa. Ihanaa jos oon pystyny auttamaan sua! Haittaako jos lainaan osaa sun kommentista Masentuneen Mutsin facebook-sivulla?
      Kiitos että avauduit ja voimia sinulle <3

    • <3 Ajattelinkin että se ei haittaa, julkisena kun se täällä kuitenkin on 🙂 <3

  • Itse olen tottunut siihen että ääntä saa käyttää. Joskus on jokaisella niitä hetkiä, että haluaa olla täydessä hiljaisuudessa esim. kovan hälinäpäivän jälkeen mutta mielestäni suomessa on ihmeellinen hysshyss kulttuuri. Jos huudat isommin, olet masentunut/uupunut. Jos sanot ei kiinnosta, olet masentunut. Jos sanot ääneen, että väsyttää niin käsketään nukkumaan. Öö?On ok, että kaikkia väsyttää joskus, väsymys voi olla jopa mukava fiilis. Tietää tehneensä esim. töitä niin paljon että väsyttää sen edestä. Tietää pääsevänsä nukkumaan ja on todella unensa ansainnut. Jos kiihdyt nollasta sataan jonkun suunnattoman ärsytyksen takia se ei ole normaalia. En ymmärrä lainkaan tälläistä suuntaa. En yhtään vähättele tilannettasi, ja on hienoa että olet hakenut ja saanut apua ja tiedät mistä omat raivonpuuskasi johtuvat. On upeaa, että on mahdollista saada apua pienellä kynnyksellä. Ja on tärkeää, että kokee siitä olevan hyötyä.
    Mutta se, että kaikki ihmiset ovat hieman erilaisia ja tuntuu että tähän pieneen maahan ei välillä ääniä tai suuria tunteita mahdu on jotenkin suunnattoman kuluttavaa. Olen aina ajatellut, että kotona lapsikin saa huutaa sielunsa kyllyydestä jos siltä tuntuu, mutta ei kuitenkaan jatkuvasti. On ok raivota ja pyytää anteeksi ja selittää sitten miksi meni hermot. Julkisella paikalla näin ei toki minunkaan mielestäni ole ok tehdä. Väkivaltaa ja esineiden heittelyä en kyllä suvaitse missään määrin. Joskus mietin humoristisesti, että olisinko perheineni soveltuvampi asumaan espanjassa jossa kädet heiluu ja ihmiset elävät äänekkäämmin. Minusta on parasta että lapsi ja aikuinen uskaltaa näyttää tunteensa kaikki ääripäät kotona ja sisäistää mikä on oikein ja mikä väärin. osaa myös hillitä käytöksensä raivonpuuskissakin ihmisten ilmoilla (esim tarhassa, kerhoissa, kaupoilla, töissä, harrastuksissa jne). ehkä hieman erilainen mielipide, ihan siksi koska välillä ihmiset lukevat aiheita hyvin mustavalkoisin silmin ja lopputulos on se, että kaikki isoääniset ja kovasanaiset ovat uupuneita tai jopa masentuneita. Elleivät mene kisakatsomoon ja huuda siellä sydämensä kyllyydestä. Miksi siellä on sallittua käyttää ääntä? Mukavaa kevättä ja toivotaan että kesä tuo teidänkin arkeen ripauksen piristystä, positiivisia asioita ja ihmisiä!

    • Heh! Todellakin ymmärrän mitä ajat takaa ja oon 100% samaa mieltä! Mä oon aina kuvitellu että oon sielunmaisemaltani enemmän joku muu kun suomalainen, italialainen, espanjalainen, ranskalainen, kenialainen? 😀 Suomessa kyllä vallitsee sellanen ‘hyshys kaikki hiljaa’ -kulttuuri varsinkin lasten suhteen, mut myös aikuisten. Mä oon aina ollu kovaääninen, temperamenttinen, nopea kiihtymään asiasta kun asiasta ja oon aina kokenutkin että se on jotenkin täällä ‘väärin’. Ei sais kuulua eikä näkyä. Ei raivo eikä ilo. Se on tosi kuluttavaa, kun ei aina jotenkin saa olla oma itsensä ja himmentää sitä itseään ihan huomaamattakin. Hyvä aihe, josta oon itseasissa miettinykin postausta! Kiitos kommentista ja hyvää kevätttä sullekin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.