Äidit hermoromahduksen partaalla

Mitä meille kuuluu tällä hetkellä? Olen suoraan sanottuna aika ahdistunut, väsynyt, kyllästynyt ja ärsyyntynyt kaikkeen, masentunut, jumissa kotona, mutta silti haluan olla vain yksin. Olen myös ollut lähellä paniikkikohtauksia usein. Samaan aikaan olen iloinen siitä että valon ja lämpimien päivien määrä lisääntyy. Rakastan kesää, lämpöä ja sitä kun Helsinki tuntuu heräävän kesällä henkiin. Joka viikko on monta ihanaa tapahtumaa ja tuntuu että pääsen taas näkemään ihmisiä pitkän talven jälkeen. Talvisin tuntuu että kukaan ei jaksa tehdä mitään, töiden jälkeen mennään kotiin ja odotetaan seuraavaa työpäivää. Minua sellainen ahdistaa, kun en halua elää vain viikonloppuja varten. Olen tuntenut itseni viime aikoina myös pohjattoman yksinäiseksi, mutta silti en ole halunnut ketään lähelleni.

Viime aikoina on myös taas kilahdeltu kotona. Ylläolevista asioista johtuen olen ollut todella herkkä ottamaan itseeni asioista ja ärsyynnyn nanosekunnissa. Täällä ollaan siis taas raivottu ja huudettu. Eräs aamu kun tunsin taas että mikään ei onnistu eikä vaatteet löydä tietään poikani päälle, hän vaistosi ärtyneisyyteni vaikka yritin hengitellä sitä pois. Lapsi virkkoi: ”Äiti en halua että taas paiskot ovia. Niin ei saa tehdä!” Tunsin syvän pistoksen sydämessäni. Lapsikin jo tietää että äidillä pinna palaa.
Apua. Olen niiiin huono äiti. Lapsi ei suostu vieläkään pukemaan ja tunnen kuinka vanha kunnon raivariäiti nousee sisältäni. Tunnen kuinka raivarihyökyaalto on tulossa. Huono omatunto soimaa, lapsikin tietää että olen huono äiti joten mitä sitä peittelemään enää. PASKA ÄITI!

Ei. Seis. Pysäytän ajatuksen siihen, koska kokemuksesta tiedän, että tämä syyllistämisen ajatuskehä saattaa kestää viikon jos en pysäytä sitä. En ole huono äiti. Huudan välillä, mutta pyydän myös anteeksi ja käymme läpi riitatilanteet. Aina ei voi sille mitään että hermo menee. Mikä tänään aiheutti raivon tunteen? Väsymys, aamu (en ole aamuihminen), kiire, se että lapsi ei suostu pukemaan.​
Voinko vaikuttaa näihin asioihin jotenkin? Muihin asioihin kuin pukemiseen en voi vaikuttaa tällä hetkellä, joten koitamme saada kiltisti vaatteet päälle. Vedän syvään henkeä ja päätän että emme riitele tänä aamuna, ainakaan pukemisesta. Yritän tehdä pukemisesta leikin ”Hei, muistatko että palomiehillä on 60 sekuntia aikaa pukea, äkkiä nyt, jossain palaa, tuolla meidän pihalla palaa ja pitää päästä ulos nopeasti!” Lapsi alkaa innoissaan pukemaan (koska hän rakastaa palomiehiä), ja tunnelma kevenee.Minä tein sen. MINÄ TEIN SEN! Onnistuin rauhoittumaan, ja pääsimme lähtemään ilman huutoa. Hyvä minä! Niille jotka eivät ole kokeneet näitä raivareita tämä saattaa kuulostaa ihan normaalitoiminnalta. Miten se nyt noin vaahtoaa jostain pukemisesta? Vetää vaan syvään henkeä ja laskee kymmeneen. Mutta niille jotka ovat näitä täyskilareita kokeneet, tietävät että ohje ”laske kymmeneen” ei auta paskaakaan, kun on tarpeeksi kuormittunut.
 

Yhtenä aamuna viime viikolla sanoin lapselleni että sovitaanko että tänään kukaan ei raivoa eikä kiukuttele, eikä varsinkaan äiti? Niin siis sovimme, eikä kukaan kiukutellut sinä aamuna. Jos lapsi olisi alkanut kiukuttelemaan, olisin voinut vedota siihen että sovimme että kukaan ei kiukuttele, ja ehkä koittaa itsekin hassutella sitä kiukkua pois.​

Keinoja raivareiden vähentämiseen siis on, jokaisen pitää oivaltaa ne keinot jotka toimivat itselleen ja perheelleen. Olen itse pystynyt vähentämään niitä miettimällä tilanteita joissa minulla menee hermo. Nälkä, väsymys, aamu, kiire, stressi, pukeminen, lapsen kokoaikainen kiukuttelu (hänellä nälkä, väsymys jne), liikaa asioita kerralla käynnissä, liian vähän omaa aikaa ja koko ajan joku haluamassa jotain. Voinko vaikuttaa johonkin näistä asioista? Voinko tunnustella, että näissä tilanteissa tosiaan hermo menee helpommin? Jos tiedostaa millaisissa olosuhteissa tuntuu että raivo alkaa vyörymään yli, on helpompi hillitä raivoaan.


​Aiemmin en osannut yhtään ennakoida milloin raivari tulee, ja silloin tosiaan tuntui kuin hyökyaalto iskisi yhtäkkiä takaa. Viime viikolla minun hermojani on kiristänyt jonkin sortin rannekanavaoireyhtymän puhkeaminen vasempaan käteen, joten minulla on ollut vain yksi käsi käytössä. Tiesin siis jo ennakoida, että tällä viikolla hermo menee, varsinkin kun kättä vihloi koko ajan. Osasin siis olla armollisempi itselleni, kun tiesin että jo kuormittavaan arkeen tuli lisähaaste – selviä arjesta yhdellä kädellä! Kun tiedostin kuormittavan tilanteen, osasin hengitellä, koitin rauhoittua jo etukäteen ja pitää pääni kylmänä.

 

On myös helpompi antaa raivoaminen anteeksi itselleen jos ymmärtää mistä se raivo kumpuaa. Esim. ”tällä hetkellä rahatilanne ahdistaa, en ole nukkunut kunnolla, lapsi on ollut kipeänä, minulla on kuukautiset”. Itsestäni aiemmin tuntui siltä, että ehkä minusta ei vain olekaan hyväksi äidiksi, kun raivoan ja olen niin temperamenttinen. Että se olisi ikään kuin sisäänrakennettua huonoa äitiyttä.

Omia toimintamallejaan kuitenkin pystyy muokkaamaan ja niihin pystyy vaikuttamaan, ja sen hetkinen elämän kuormitus on hyvä ottaa huomioon. Ei kukaan pysty olemaan tyynen rauhallinen aina, jos elämäntilanne on stressaava. Toisilla siihen tarvitaan enemmän, toisilla vähemmän, että hermot menee.Vuosi, pari sitten olin kuitenkin liian väsynyt ja liian masentunut edes miettimään näitä asioita. Silloin vain raivosin ja syyllistyin. Raivosin ja syyllistyin. Pidin itseäni todella huonona äitinä.

Jos olisin lukenut jostain että pystyt itse vaikuttamaan näihin asioihin, olisin varmasti näyttänyt näytölle keskisormea ja todennut että niinpä, helpommin sanottu kuin tehty. Ei tämä tie ole ollutkaan helppo, kun olen sukeltanut syvälle itseeni ja tonkinut mitä sieltä löytyy ja mikä johtuu mistäkin, mutta uskon että se auttaa minua pidemmän päälle ymmärtämään itseäni.

 

Suurin oivallus minulla viime aikoina on ollut syyllisyyden kehän lopettaminen ja itselleni anteeksiantaminen. Minä yritän parhaani. Jos en parempaan pysty tällä hetkellä, en voi sille mitään. Heti jos olen vähänkin väsyneempi, en jaksa mitään ylimääräistä kuormitusta. Silloin pinna palaa. Yritän silti itseni soimaamisen sijasta koittaa löytää siitä päivästä tai viimeisestä viikosta jotain, mitä olen tehnyt hyvin.
Sen sijaan että syyllistyn kaikesta mahdollisesta mikä on mielestäni mennyt pieleen. Huomasin että syyllisyys seuraa minua joka ikinen hetki, jopa yöllä herään siihen. Musta, painava pilvi kulki päälläni. Syyllisyys on todella raskas taakka kantaa. Ja koska podin syyllisyyttä kaikesta koko ajan, se kulki mukanani aiheuttaen pahaa mieltä sisälläni, joka taas loi pohjan uusille raivoamisille.
Perustin ryhmän facebookiin äideille jotka ovat hermoromahduksen partaalla. Tervetuloa mukaan avautumaan luottamuksellisesti asioista joista on vaikea puhua jopa lähipiirille, kun tuntuu ettei kukaan oikeasti ymmärrä. ”miksi raivoat noin, älä huuda” ”kyllä kaikilla joskus hermo menee”.
Jos tuntuu että raivoat ihan liikaa, tai hermo menee usein, ja haluaisit purkaa ajatuksia ja kenties löytää uusia keinoja niiden hallitsemiseen, voi liittyä täältä vertaistukiryhmään facebookissa.
Lisää kirjoittajalta Masentunut mutsi

Training for Warriors Challenge -kurssin lopputunnelmia

Kahden kuukauden pituinen Challenge on nyt ohi. Kaksi kuukautta, kaksi kertaa viikossa...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.