Aarrekartta ja unelmatyö

“Aito valo sytyttää sydämet”

Jos jotaki oikein paljo rakastan nii se on aarrekartta. Aarrekartan tekoa, istahtamista hetkeen, tunnustelua, selailua, valintaa, pohdintaa, näpertelyä. Puhumattakaan lopputuloksesta. Valmiissa aarrekartassa on aina pala mua, niistä näkee ittensä, ihan ku peilistä. Musta tärkeä osa aarrekartan tekoa on myös näyttää se muille ja kertoa mitä siihen on valinnu, miksi. Tämä osa on monesti vaikein. Tulla näkyväksi. Kertoa, että tällanen oon ja tätä kaipaan, tätä kohti haluan mennä. Mutta kun sen tekee luotettavassa seurassa, nuo kohdat minussa tulee hoivatuiksi, jopa ihailluiksi. Vaikkei kenenkään meidän unelmat kuulu sinänsä ulkopuolisille, eikä kenenkään muun niistä tarvi tykätä, mutta taika on ittensä paljastamisessa, oman totuuden ulospuhumisessa. Se tulee todeksi itelle, muitten silmien kautta. Peilistä. Siksi ainakin alkuun on valittava seuransa tarkoin. Ellei satu olemaan niin paksunahkanen, että kestää kritiikin, muiden näkemyksen maailmasta niinku he sen näkee, kohdistettuna omaan unelmaan. Alkuvaiheessa, kaikessa opettelussa on hyvä, että ympärillä on ittensä tiedostavia ihmisiä, jotka ymmärtää, ettei toisen tukeminen ja kannustaminen ole iteltä pois. Päinvastoin.Tämä aarrekartta rakentu yrityksen ja unelmatyön aarrekartaksi. Lehtileikkeitä oli innostuksissa kertyny melkonen pinkka, joten jaottelin niitä teemoihin: minä, koti, työ, parisuhde… Tämän aarrekartan taakse kirjotin muistiin: “7.1.2017. Yritys. Naiseus. Voima. Energiat.”. Nuo kaikki on hyvin vahvasti läsnä unelmatyössä ja tässä aarrekartassa. Oon jokseenki aina ollu sitä mieltä, että mulle sopii työ, joka on samalla elämää. En lämpene ajatukselle, että työ on maanantaista perjantaihin ja elämä viikonloppuisin tai lomilla. Toiseen aarrekarttaan oon leikannu sanat “viikon kohokohta” ja sen alle listattuna kaikki viikonpäivät. Näin haluan sen nähdä. Niin haluan elää. Eikä se pelkkää halua ole. Mun on nimittäin vaikea siirtyä toiminnasta toiseen, vaihtaa moodia, joten sen vuoksi työn on oltava soljuva osa elämää, koko ajan, ja koska se on niin keskeisesti kiinni joka päivässä, sen on oltava mielekästä ja just mun näköstä. Yks näkyvä osa tätä ajatusmaailmaa on se, että haluan tehdä ainaki osan töistä kotona.Tuota kotona tekemistä samalla halusin kovasti, mutta samalla kammosin. Tai ehkä epäilin sen onnistumismahdollisuuksia. Eihän mun koti ole niin nätti, että tänne kehtaa ketään pyytää. On vielä lauma elukoita, allergiset ei ainakaan voi tulla. En asu kaupungin keskustassa, kuka tänne nyt eksyy. Siirsin ajatusta kotityöstä pitkälle tulevaisuuteen, sitten kun, kunhan ensin sitä ja tätä. Nyt oon kuitenki kynnyksellä. Kaikki on käsissä, valmiina alkamaan. Enää puuttuu enterin painallus. Perhana! Eihän tää niin paha ollukkaan. Ja silti samalla on. Jännitys ja pelko. Nuo kaksi, kovin lähellä toisiaan, mutta puhuu eri tarinaa. Tää on jännitystä, siitä miten asiat järjestyy, ei pelkoa siitä, miten asiat epäonnistuu. Pelko on mulle luontaisin pakokeino. Jotkus pakenee vihaan, toiset suruun. Pelko on mun. Mutta tänään se saa olla vaan pieni vire jännityksen tuulessa.

“Meillä kaikilla on halu tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisina kuin olemme.”

Tämä lause muistuttaa mua siitä, että lopulta me ihmiset ollaan aika samanlaisia. Meillä kaikilla on perustarve kuulua sellaseen yhteisöön, jossa saa olla just sitä mitä on. Maailman meno vaatii monesti pinnistelemään, suorittamaan, unohtamaan ihmisyyden. Ihmisyys, ihminen ihmiselle, yhdessä. Siinäpä iso nurkkakivi elämän ja elämäntyön talossa. Noihin arvoihin pyrin nojaamaan itteni kans, ystävien kans ja nyt myös asiakkaiden kans, ihmisten kanssa.

“Usein riittäisi vain kysymys miten voit.”

Nostan korkealle arvoportailla omasta hyvinvoinnista huolehtimisen. En voi auttaa muita, ellen ite jaksa. Miellyttäjälle melkonen kotiläksy, jota kerrataan joka päivä ja välillä joka hetki. Luonto ja luomu nousee myös korkealle. Niin asumisen, ruuan, kulutuksen ku ihmisyydenki suhteen. Ihminen on kauneimmillaan ja parhaimmillaan luonnollisena, luomusti omana ittenään. En meinaa, että tarvii hilippasta alasti koko aikaa, vaan että se mitä me puhtaimillaan ollaan, saa näkyä, tulee valituksi. Kun me kunnioitetaan ittiämme, me kunnioitetaan myös luontoa. Mehän ollaan luonto. Tämä kieltämättä tässä muovin ja einesten kulta-ajassa välillä tuppaa unohtuu.

“Kehossa on kaikki viisaus”

Meissä sisällä on kaikki viisaus. Keho kertoo hurjan paljon ku sitä vaan pysähtyy kuuntelee. Kivut, kireydet, tunteet, sanaton viestintä. Kaikki ne on kehossa. Mun työ on järjestää noita pysähtymisiä, tarjota “hemmottelua vartalolle ja mielelle”. Omasta elämästä tiiän kuin helppo on paahtaa täysillä menemään. Mitä nyt jos kolottaa, Buranaa naamaan ja lisää vauhtia niin ei tunnu niin pahalta. Mutta jos tuo elämä oli vuoristorataa, nii kokeiles pysähtymistä ja ittes kuuntelua. Huh! Melkosta kyytiä. Erona vaan, että pysähtyneenä pystyt seuraa tuon vuoristoradan kulkua. Tunnet millon ottaa mahan pohjasta ja millon puksutetaan ylöspäin ja ehtii vilkasta maisemia.

Et muista eilistä päivää, viime viikkoa tai viime vuosia. Tuttu juttu. Mutta koska mun isoimpia pelkoja ei suinkaan ole kuolema, vaan havahtua kuoleman lähestyessä, etten pelkoja karkuun juostessa muistanu elää, muistutan itteeni jatkuvasti valitsee ulkoisen vuoristoradan sijasta sisäisen karusellin. Sillä ei nimittäin ole mitää väliä mitä tapahtuu meille, ainoastaan sillä on väliä mitä tapahtuu meissä. Sen pystyy huomaa vaan hetkissä, niihin pysähtymällä.

“Nainen on kuin luonto itse”

Luontoon kuuluu päivänpaisteet, syysmyrskyt, tyynet pakkasyöt, kukkaan puhkeava ja lakastuva kasvisto. Kaikki ne kuuluu sinne, omalla paikallaan ja omalla ajallaan. Niin on myös meissä naisissa, ihmisissä. Piilottamalla myrskyt puuttuu vuodesta osa. Kuin painostava ja raskas ilma on ennen ukkoskuuroa ja kuin raikas ja kevyt on hengittää, kun tuo rajuilma on ohi. On yhtälailla uskallettava puhjeta kukkaan, jotta voi kukoistaa ja loistaa. Lopulta on taivuttava talven tieltä hiljaisuuteen, päästettävä irti. Ei puu pidä lehdistä kiinni syksyn tullen, niiden kuuluu irrota. Puu ottaa asian tyynesti. Näin kuuluu olla. Ens keväänä taas uusiksi.

Meidän naisten ei kuulu olla tasaisia, maskuliinisessa maailmassa puskevia, oman totuuden hiljentäviä koneita. Me saadaan olla pehmeitä, aallon lailla keinuvia, voimakkaita ukkosmyrskyjä, hyytäviä pakkasjaksoja ja kesäyön kauneutta. Se on meidän luonto. En halua tällä mitenkään moittia miehiä tai jättää heitä huomiotta, en myöskään oikeuttaa rumaa käytöstä ketään kohtaan (kaikkein vähiten itteä kohtaan), mutta koska ite heräilen Naiseuden voimaan, tutustuen, puhkuen, varoen ja sydän palaen, on se luonnollisesti aihe, jota haluan jakaa. Niinpä niin, luonnollisesti.

Kaiken tämän keskellä kaunis, lumoava Anu Sinisalo. Upea aikuinen nainen. Kuvasta hehkuu voima, viisaus, herkkyys, vahvuus, pehmeys, ilo, valo ja kaiken tuon takana ihan tavallinen ihminen, huolineen, arkineen. Tuo kuva energioineen muistuttaa mua siitä millanen yrittäjä, nainen ja ihminen valitsen olla. Siitä mun unelmatyössä on kyse. Ihmisistä, valinnoista, kasvusta. Hetken huomaamisesta.

“Vapauta sisäinen valosi”

-Jonna

Kirjoittanut
Lisää kirjoittajalta Lempihetki

HEHKUVA MINÄ -matka, osa2

Aamu Turussa. Soitan Iinalle aamupalan jälkeen, että mihin mun pitikään tulla. Meidän...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.