Äänettömissä aamuissa asuu rakkaus

Laskettelen lukuja kymmenestä alaspäin ja valun takaisin sängylle. Huimaus vei aamusta kankeat jalat helposti alta. Raajani kihelmöivät ja vaikka näen pelkkää pimeää, tunnen uuvuttavan ja voimakkaasti heittelevän kieputuksen jossain sisälläni, mieleni alla. Sekuntien kuluttua saan tasapainoiltua itseni takaisin istumaan ja näkökenttäni värilliseksi.

Keittiöstä kantaa kahvinkeittimen tuttu pulputus, sekä tumma ja turvallinen arkiaamun tuoksu. Olet herännyt ennen minua, en tiedä milloin, ruokkinut ja ulkoiluttanut koiran, annostelut puruja ja vettä yhden suhde yhteen ja nyt kysyt, tahdonko kahvini sänkyyn. Kävelen vastaukseksi keittiöön. Lattia on jalkapohjani alla viileä ja ikkunankarmit vuotavat helmikuista ilmaa sisään. Sinua ei haittaa, vaikka pysyn pitkään hiljaa, olet opetellut sen. Vaikka muistan kyllä, miten hankalaa meillä joskus oli.

Minun suussani eivät aamuisin asu sanat, mutta kasvojeni varjoissa elävät tuhannet ajatukset, jotka joko lipuvat lävitseni tai jäävät levottomina sisälleni värähtelemään. Ensimmäisinä yhteisinä aamuinamme kysyit mitä mietin, miksen puhu, onko kaikki hyvin, olenko surullinen tai vihainen. Se kiersi minut entistä tiukemmin kiinni. En silloin ymmärtänyt, miten turhauttavaa voi olla nähdä ja tuntea reaktioita, joille ei ole selitystä tai sanoja. En uskaltanut myöntää, että se oli sinun tapasi olla siinä, välittää. Ainoa, minkä tunsin, oli oman tilani liian nopea särkyminen.

Aamu toisensa jälkeen me kuitenkin opimme. Sinä minua nopeammin, mutta osaan minäkin jo vähän. Saatan toisinaan nauraa kanssasi tai kertoa kummallisesta unesta, ottaa sinut mukaan kellumaan ajatusteni vierelle. Nytkin hymyilen ja hipaisen kylkeäsi. Huomenta rakas ja kiitos, ennen kuin istun pöydän ääreen ja vajoan takaisin itseeni.

Tuijotan ohutta vaahtoa kahvin pinnalla. Se kiertää reunoja hitaasti ja hypnoottisesti samalla, kun vähitellen sulaa osaksi mustaa. En tahdo häiritä tanssia ja odotan ensimmäistä siemausta niin pitkään, että vaahto on kokonaan hävinnyt. Suuhuni tulvii kitkerän kuuma aalto ja pieni lohdullisuus. Aamu on saman makuinen, hämärä ja paikallaan, kuten aamut aina ja silti jollain tuntemattomalla, mutta niin varmalla tavalla uusi ja omanlaisensa. Minun hiukseni yhtä sekaisin ja luomeni yhtä raskaat kuin eilen, silti tiedän, että huomaat äänettömän muutoksen.

Havahdun katseeseesi. Se on piirtänyt joka puolelle kehoani pieniä sydämenmuotoisia jälkiä, pehmeitä kaaria ja toisiinsa kietoutuneita viivoja.

Aamu on lempi vuorokaudenaikani, puhdas ja täynnä mahdollisuuksia. Ehkä juuri siksi aamun hetket usein lipuvat myös teksteihini – on vaivatonta tarttua johonkin, mikä tuntuu turvallisena lämpönä sisällä.

Millaisia sinun aamusi ovat?

 

Lisää kirjoittajalta Miten elämä lausutaan?/ Pinja Uotila

Sana – tappava ase tai mielen rakennuspalikka

Sana. Sen voi kirjoittaa, lausua ääneen, jättää sanomatta. Sen voi huutaa, kuiskata,...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.