Aamunkoi

Pimeintä on aina ennen aamunkoittoa, voisiko aurinko jo nousta?


Sisälläni soi repeatilla Apulannan kappaleesta “Odotus” vain yksi kappale:

Tahtoisin näyttää sulle auringon, kantaa sut taakse mustan verhon. Sun täytyy vaan irroittaa.

Tuntuu, kuin hakkaisin päätäni oveen. En mihinkään tasaiseen välioveen, vaan isoon puiseen ja jykevään, kauniisti kuvioituun OVEEN. Joka näyttää enemmänkin muurien ovelta, kuin normaalilta asunnon ulko-ovelta.
Seison jonkilaisessa eteisessä, kuin välitilassa. Suuressa mustassa eteisessä, jonka seinät on koottu tummista kivisistä paloista.
Ja takanani on liuta ovia, erilaisia, eripainoisia, erimateriaalista olevia ovia, joita olen elämässäni edetessä taakseni sulkenut.

Silti edessäni oleva jykevä ovi on kiinni, eikä tunnu millään aukeavan.

 

Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin pysähtyä ja hengittää. Sulkea silmät ja kääntää katse sisälleni.
Sillä taaksepäin en halua enää mennä. Ja eteenpäin en pääse, vaikka kuinka haluaisin.

Istun hiljaa silmät kiinni ja hengitän. Mieleeni tulee Tommy Hellstenin kirjan nimi “Pysähdy – olet jo perillä”. Silti lause jää tiedostamisen ulkopuolelle, se on kuin avain, joka ei vain sovi edessäni olevan oven lukkoon. Aivan kuin avaimesta puuttuisi osa, jotta se voisi toimia.
Huudan tyhjässä, pimeässä, suljettuja ovia täynä olevassa eteisessä “Mitä minä en näe?”

Kaikki tämä liittyy, jollain tavalla elämäntehtävääni, työhöni, haaveisiini, unelmiini. Tulevaisuuteeni!

Kysyn uudestaan ja uudestaan itseltäni, missä minä olen hyvä? Missä olen parasta laatua? Mikä saa minut loistamaan? Ja mikä SE onkaan, kuinka voin käyttää, sitä elämässäni elääkseni? Tuo viimeinen kysymys kertoo minulle, mietin liikaa! Minun tarvitsee päästä tuon yli, sillä lause kuvastaa pelkoa. Tuohon kysymykseen en tarvitse vastausta, voin pyyhkiä sen pois. Keskittyä sitä edellisiin kolmeen, jotka itse asiassa ovat erimuodoissa sama.

Mikä saa minut voimaan hyvin? Mistä nautin?

Huomaan pyrittäväni samoja kysymyksiä, samoja vastauksia, enkä saa niistä kiinni. Saan vain vastaan uudestaan ja uudestaan tekstejä, kuin viestejä itselleni, jotka sanovat:
“Vielä ei ole aika.”
Ja minä alan turhautumaan, minkä aika ei ole? Mitä en ymmärrä ja kauanko vielä tätä jatkan?

Olen päästänyt otteen irti, laskenut kontrollinnyörit käsistäni ja antanut virran viedä.
Näen tekstejä edessäni, jotka kertovat:

Pohjalta ei ole, kuin suunta ylöspäin!

 

Pimeintä on ennen kirkkautta.

 

Tällä kertaa minut pakotti pysähtymään jalkojen kipu. Ensin “meni” toinen jalka ja sitten kipuitui toinenkin. Kipu on selittämätöntä, yhtä selittämätöntä kuin se, että sain murtuman oikeaan nilkkaani, rasitusmurtuman. Murtuma on ollut jo kaksi kuukautta kipeä ja se ei meinaa parantua, ennemminkin pahentuu. Lisäksi toinen jalka kuormittui ja alkoi myös oireilla. Kipu tekee sen, etten voi täysin jatkaa normaalia arkea, päivätyötä, harrastuksia.
Sillä kipu on merkki, ja tämä kipu käskee pysähtymään, eikä tunnu loppuvan ennen, kuin kuulen viestin.
Joten nyt on aika pysähtyä ja herätä ymmärtämään itseä taas uudella tavalla. Enää ei voi kulkea tietä, jossa on ihan ok olla. On mentävä sinne, missä todella voi loistaa. Sinne, mitä en vielä näe, mitä en ymmärrä.

Mutta mihin kohtaan murtuma tulikaan, oikeaan nilkkaan, juuri siihen kohtaan, johon on tatuoitu horoskooppimerkkini: Kaksoset. Koittaako se kertoa minulle jotain?

Onko minulla todella edessäni vastaus, mitä en vain näe?

Elämäni kaksoset, minä itse, horoskoopilta, (myös siskoni omaa saman horoskoopin!) Lapseni, kaksosia; tyttö ja poika. Läheisemmistä ystävistäni puolet ovat kaksosia, sisältäen lapsieni kummitädit, kaikkien kolmen, jokaiselle oma ja vielä löytyisi toisetkin kolme. Myös ex-anoppini on kaksonen ja jokaisessa työpaikassa, jossa ikinä olen ollut on ollut joku, joka on kaksonen. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, minne vain menenkin kohtaan kaksosia. Mikä merkitys sillä on elämääni? Onko lopulta mikään?

Onko yksi kaksi? Vai onko kaksi yksi?

Päässäni pyörii mieletön määrä ajatuksia, toiveita, suuntia, mutta vielä mitään, mikä veisi todella eteenpäin, ei ole tullut vastaan.
Haluan niin tehdä sen, mihin sydämeni vie, kun vain saisin suunnan, jota kohti kulkea. Kun vain ymmärtäisin, miltä olen sulkenut silmäni!

Joten lopetan pääni hakkaamisen oveen, suljen silmäni ja kuiskaan.

“Elämä, olen valmis! Ohjaa minut sen oven luo, joka on minulle valmis aukenemaan! Ohjaa elämä tietäni, sillä en jaksa enää kulkea pimeydessä, kun tiedän, että voin valaista koko maailman!”

-K-

Lisää kirjoittajalta Taivas ei oo rajana/Katri Keskinen

Kuussa tuulee

Yhtäkkiä havahdun ja ymmärrän, olen kirjoittanut oman matkani. Ja ajautunut sen myötä,...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.