Aamu on aina uus alku – miten sen otan vastaan?

“Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan lähelläin.
Niin lämpimänä vasten oot sä minun kylkeäin. Siihen mä jään.”
Pepe Willberg
Muistan laulaneeni tuota laulua yläasteella matikan tunnilla. En tiiä miksi tai miten se oli edes mahdollista, mutta muistan sen hetken selkeesti. Edelleen tuo biisi alkaa soida päässä ensimmäisenä jos jään makustelee sanaa aamu.  Tuosta hetkestä on ehkä 15 vuotta. Tajusin, että oon koko tuon ajan ollu aivan toivoton romantikko. Oon puolet mun elämästä odottanu jotain prinssiä, muttei sitä ole näkyny. Havahduin. Oon odottanu jotakuta joka mut pelastaa. Miltä? Minulta. Mun peikoilta, paholaisilta, peloilta. Ei ole tullu pelastajaa, ja tiiäkkö, hyvä niin. Oon joutunu ite pelastaa itteni. Kahlata läpi suot ja hyiset kosket, paahtavat pellot ja pimeät mettätiet. Tässä kohtaa istuessa ja tuota miettiessä itku virtaa silkasta onnesta. Selvisin. Oon pinnalla. Ihan ite tein ja näin hyvä tuli. Tuon kaiken jälkeen nyt on vuorossa aamunkoi, joka hiljaa herää, kirkastuu hetki hetkeltä, lempeästi hyväillen herättää. Tähän uuteen elämään, uuteen päivään, uuteen aamuun.Jos saisin taikasauvan ja sillä loitsumalla saisin unelmieni aamun, se vois näyttää tältä: Uni hälvenee, kuulen ääniä keittiöstä. Rakastan herätä elämän ääniin. Ne herättää mun muuten hyvin hitaasti käynnistyvän tietosuuden. Uteliaisuus havahduttaa hereille. Mitä siellä tapahtuu? Virkustun helpoiten aamulla, jos voin heti jutella jonkun kanssa. Koiratki jo tunnistaa sanan huomenta. Se tarkottaa, että sillon noustaa ylös, sillon saa hillua. Hiljaa ja rauhassa en tahdo havahtua unen rajoilta hereille. Huutelen keittiöön huomenet.

Mies on kokkaa aamupalaa. Tai tekee jotain muuta. Touhuaa omiaan. Nousen ylös.  Unisena, tukka pystyssä, vaatteet jotenki päin päällä, villasukissa. Niin me laitetaan aamupalaa. Välillä puhua pulputtaen. Välillä hiljaa omaa hiljaisuutta kuunnellen. Rauhassa, mutta samalla toimien. Koirat kaipaa ulos. Nii minäki. Kesällä varpasillaan ulos tsekkaa löytyskö viinimarjapuskista kypsiä marjoja. Talvella huiskin lumet kuistin portailta. Seisahdun hetkeksi ja pysähdyn kattoo koiria ku ne telmii ja nuuskuttelee. Yön aikana on hajut ehtinee muuttua. Alkaa sataa. Ihana hetki! Kuin pienestä voikaan olla onnellinen. Sen tahon muistaa. Aina.

Takas sisälle ja pakurikahavit on ehtiny jo keittyä. Siinä me istutaan värikkäällä aamupalalla värikkäässä keittiössä. Väriä täytyy olla, varsinki aamuissa! Puhutaan tulevasta päivästä. Kohdataan, nähdään, kuullaan toisemme ja ittemme. Siitä lähetään omiin hommiin. Tässä kohti mun lempihomma olis mennä ulos. Hoitaa hevoset, kanat, lampaat. Tarttua työhön. Herättää keho ja mieli. Puuhailla pihalla, säässä ku säässä. Eläimet ottaa sut aina vastaan just sellasena ku oot. Sitä kaipaan aamuihin.

Aamut kertoo tarinaa

Lapsena muistan heränneeni aina aikasin. Viikonloppuisin heräsin kattomaan lastenohjelmat jo ennenku ne oli ehtiny alkaa. Kouluun heräsin hyvissä ajoin. Olin aika turvaton lapsi, jolla oli paljon huolia. Nukahtaminen kesti ja aamulla olin aikasin hereillä. Kai olin varmistamassa ettei maailma ole yön aikana ehtiny kaatua. Muistan tykänneeni aamuista. Hiljasesta olemisesta. Kaipasin kuitenki seuraa, jos olin ehtiny nousta ensimmäisenä. Olin paljon lapsena omissa maailmoissa, mutta kaipasin sitä että joku oli samassa tilassa. Uppouduin herkästi omaan maailmaan, joten toisen läsnäolo piti mut hereillä, valppaana tässä maailmassa.

Jossain vaiheessa teininä aamu-uni alko maistua. Mietin tätä asiaa vasta. Teinithän kasvaa sekä fyysisesti että henkisesti jopa rankemmin kuin pikkulapset. Pikkulapsille annetaan lupa nukkua niin paljon kun haluttaa. Kasvava lapsi tarvii unta. Jostain syystä teinin aamu-unisuus on moitittava asia. Onhan se kai vanhemmille vaikeeta ku koululaista joutuu herättämään moneen kertaan. Meinaa hermo mennä. Olis muutaki tekemistä. Syyttävä sormi osottaa myös myöhään valvomista. Oma moka jos aamulla väsyttää. Mutta hei, mieti nyt! Aivan uus maailma avautuu teinille kaikkine muutoksineen ja tunteineen. Omia rajoja etsitään taas. Omia rajoja vaikkapa vuorokausirytmin suhteen. Tunnen suurta surua siitä kuin moitittuja teinit on. Tuntuu niinku ne olis vaan hankalia ja tiellä. Musta teinit on mitä ihanimpia ihmisolentoja. Täynnä uutta, mutta samalla ihan hukassa ittensä ja maailman kans. Rakkautta ne teinit kaipaa eikä motkotusta.

Aamu-unisuus tuli ja pysy mussa ainaki seuraavat 10 vuotta. Koko sen ajan koin siitä syyllisyyttä. Oli kamalaa, jos joku vaikka soitti aamukympiltä ja olit vielä nukkumassa. Eikä asiaa helpottanu soittajan ihmettelevä kommentti: olikko nää VIELÄ nukkumasa? Tuli nukuttua “liian pitkään” ja ku viimein pääsi ylös sängystä, oli jo kiire. Ainaki ajatuksissa. Jos täyty olla aikasin koulussa tai töissä, nukuin niin pitkään ku ikinä pystyin ja juoksin aamuhommat läpi. Yleensä ehdin ajallaan. Aina en. Aina oli peleko persiisä että ehtiikö. Jälkeenpäin oon miettiny, että lapsuuden huoli elämästä muuttu jossain vaiheessa itsenäistyessä hallinnan menettämisen peloksi. Koska elämä vie meitä kohti pelkoja, elämä tosiaan oli kaaottista ja hallitsematonta. Unessa sitä pääsi karkuun ja aamulla juostessa sitä ei tarvinnu kuunnella. Ei ehtiny ottaa vastaan. Sillä juoksulla oli helppo jatkaa iltaan asti. Ei voi hallita kaaosta, jos sitä juoksee karkuun.

Jossain vaiheessa omaan kotiin muutettua tajusin, etten pelännykkää pimeää. Olin vaan oppinu pelkää. Olin aina luullu pelkääväni. Nyt rakastin iltoja. Sitä ku pimeä laskeutu, päivän hommat oli tehty, millekkään ei voinu enää tehdä mitää. Sillon rauhotuin. Luin kirjoja pitkälle yöhön. Kirjotin. Innostuin. Kaikki oli mahollista. Pimeän pehmeä syli vei ylimääräset huolet ja aistiärsykkeet ympäristöstä. Tunsin aina hetken olevan turvassa. Siksi menin nukkumaan myöhään, halusin säilyttää tuon ihanan tunteen mahollisimman kauan. Se kostautu aamulla. Aina. Monta vuotta. En sitä sillon tajunnu. Nythän tuo on hyvin selkeetä.

Vasta viimeisten vuosien aikana ku oon kääntäny silmät ja korvat itteeni, oon alkanu löytää rauhaa ja turvaa muualtaki ku niistä illan tunneista. Oon löytäny keinoja tehdä elämästä mun näköstä mun näkösine ratkasuineen. Rakastan aikatauluttaa päivän niin että tiiän mitä seuraavaksi tapahtuu, tiiän millon juostaan ja millon istutaan nojatuolissa lukemassa. Ennen lähdin aamulla liikkelle ja kaaduin illalla sänkyyn. Siinä välissä tuli tehtyä se mitä tuli tehtyä. Pakolliset kyllä. Useimmiten. Mutta elämä oli kaiken kaikkiaan hyvin kaaottista, ku ei tienny yhtään mikä mua ajo eteenpäin, minkä perässä juoksin. Yksinäisyyteen ja hiljasuuteen vetäytyminen on ollu elämäni rankinta aikaa, mutta se on ollu kaikken palkitsevinta. Sen satoa saan poimia joka päivä. Pystyn valitsee niitä asioita, jotka mua kutsuu. Pystyn valitsee miten reagoin. Pystyn tekee päätöksiä tietäen että ne on mulle oikeita. Ehei, en aina ja joka hetki. Mutta koko ajan enemmän.

Miltä aamut näyttää nykyään?Nautin siitä, että meen aikasin nukkumaan. Mun aikasin on ennen puolta yötä. Meen nukkumaan ennenku tulee liian väsy. Vien itteni sänkyyn, jotta saan tarpeeksi unta. Teen sen itteni vuoksi. Kello soi joka aamu vaikkei olis kiirettä mihinkää. Se että herään sillon ku oon päättäny, tuo valtavasti iloa, sitä hallinnan tunnetta. Ensimmäistä kertaa eläissään mulla on vuorokausirytmi, jonka oon ite tehny. Oon sen tehny kuunnellen ittiä. Oon töissä, jossa vuorot painottuu iltaan ja aamuvuorotki alkaa vasta kympin maissa. En vaan oo se joka pakottaa ittensä ennen seiskaa ylös. En oo maanantaista perjantaihin kaheksasta neljään -ihminen. Reissut on eri asia. Toissa aamuna kello soi 5.15 ja auton nokka osotti kohti pohjosta jo seiskalta. Ei mitään ongelmaa ku tiiän ettei se oo joka aamu edessä.

Mun on vaikee yksin ja hiljaa havahtua unesta hereille. Keksin tähän keinon: otin puoliunessa puhelimen käteen ja selasin sitä. Sinivalo herätti tehokkaasti. Mutta samalla heräsin sellaseen maailmaan jota en ite valinnu. Heräsin siihen maailmaan minkä Facebook tarjoili. Tuo keino on jalostunu eteenpäin. Instagram on mulle se paikka, jossa seuraan vaan innostavia ihmisiä ja ilmiöitä, sitä pystyn huoletta selaamaan aamulla. Tiiän, että sieltä lävähtää naamalle mun maailma. Toinen on Spotify ja soittolistat. Mikään ei herätä paremmin ku Anna Puun Uusi aamunkoi tai Lauri Tähkän Ei kukaan tuu sulta tuntumaan. Lauluihin oon ankkuroinu iloa ja virtaa. Tehny niistä tajunnan herättäviä. Nämä asiat oon valinnu. Tietosesti päättäny ja valinnu. Kokeillu ja kokeillu, etsiny sen mikä toimii mulle.

Lemmikit. En vois kuvitella elämää ilman niitä. On ollu aikoja ku en olis noussu sängystä ilman niitä. Ne heittää elämän syliin heti aamusta.  Koirat vaatii päästä ulos. Kissat kaipaa rapsutusta. Marsuilta on yön aikana loppunu heinät. Elämä odottaa mua joka aamu. Oon oppinu myös hidastaa aamuja. En herää liian verkkaisiin aamuihin, mutta liian kiireessä en taas pysty kuulemaan itteeni ja päivä karkaa väärille raiteille. Ku herään tarpeeksi aikasin, on aikaa tehä just sellanen aamupala, jonka keho ja mieli kaipaa. On aikaa keittää teet tai kahvit ja laittaa chian siemenet turpoamaan banaanilättyjä varten. On aikaa kirjottaa päähän pompsahtanu ajatus ylös. On aikaa kattoa ku koirat nuuskuttelee takapihalla.

On aikaa kuulla mitä elämä kutsuu mua tekemään.

Ei tää täydellistä oo. Ei tarvi ollakkaa. Joku aamu ketuttaa perhanasti nousta. Joku ilta venähtää ja aamulla väsyttää. Joku aamu on kiire ja unohan asioita. Välillä hermostun ja tekis mieli heittää pyyhe kehään. Mutta. Aamut oli mulle vaikeita ainaki sen 10 vuotta. Luulin, että oon siihen tuomittu ja sillä mennään hautaan asti. Taivas, missä kohti seison nyt! Mihinkään ei tartte tyytyä. Elämän ei kuulu olla vaan jotain sinne päin. Sen kuuluu olla mun oma ja pala palalta se alkaa siltä näyttää ja tuntua.

Miten sun päivä alkaa?
Mihin se päättyy?
Mitä siinä välissä on?
Onko nuo asiat sun omia?

-Jonna

Kirjoittanut
Lisää kirjoittajalta Lempihetki

HEHKUVA MINÄ -matka, osa2

Aamu Turussa. Soitan Iinalle aamupalan jälkeen, että mihin mun pitikään tulla. Meidän...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.