540g puhdasta kultaa!

 

Mieletön fiilis, mä kirjoitan blogia!Ehdin jo monta kertaa mielessäni ajatella, että ei musta ole tähän. Ajattelin, että perun koko blogijutun. Päässäni pyöri vain ajatus; ”En ole tarpeeksi hyvä, ei ketään kiinnosta lukea mun ajatuksia”.

Nyt on niin hyvä mieli, etten kuunnellut päässäni myllääviä ajatuksia, vaan kohtasin ennakkoluuloni ja pelkoni. Huikea olo, tekis mieli vetää itseni kans ylävitoset. Jes, hyvä minä!

Kirjoittaminen on pitkään ollut harrastukseni, intohimoni ja ennen kaikkea terapiani. Olen salaa haaveillut, että musta tulisi kirjailija. Olisi aivan ihanaa luoda jokin tajunnan räjäyttävä, tunteita herättävä ja mieleen painuva käsikirjoitus. Toisaalta, sitähän mä tässä teen joka päivä. Me kaikki teemme. Luomme omaa elämäämme, omaa käsikirjoitustamme. Yritetään kuitenkin muistaa, että se kynä on vain ja ainoastaan meidän omassa kädessämme, ei kenenkään muun.

Viimeiset kuusi vuotta ovat olleet elämäni rankimmat, ihanimmat, kasvattavimmat ja ehdottomasti pelottavimmat. Olen tehnyt uskomattoman matkan itseeni, sydämeeni. Nämä vuodet ovat muokanneet musta sen, joka nyt olen, soturin. Polkuni ei ole ollut helppo. Elämä on vetänyt mua kunnolla turpaan. Olen kompastellut, kaatunutkin, mutta aina noussut ylös. Joka kaatumisella olen löytänyt jotain uutta itsestäni. En silti vaihtaisi hetkeäkään. No ehkä rehellisyyden nimissä muutaman. Uskon, että asiat tapahtuvat meitä varten, jotta kasvaisimme.

Olette varmaan kuulleet mitä hiilelle tapahtuu maan alla kovassa paineessa ja kuumuudessa? Siitä tulee kaunis hohtava timantti. Vertaan usein omaa elämääni (yleensäkin ihmiseloa) tuohon kasvutapahtumaan. Olemme kuin tuo hiili. Jotta voimme kasvaa ja oppia, elämä laittaa meidät pimeään ja paineen alle, jossa kasvu tapahtuu. Meistä puristetaan kaikki epäolennainen pois ja lopulta voimme vain hohtaa. Tämä on jotenkin lohduttava ja voimaannuttava ajatus. Tästä muodostui myös nimi mun blogille; Hiilestä hohtavaksi.

Sisälläni 31-vuotta asustanut tyttö. Äärimmäisen herkkä, intuitiivinen, mutta vahva tyttö on huutanut; ”Ole oma itsesi!” ” Älä mieti mitä muut sanovat” ”Kuuntele sydäntäsi” ” Älä pelkää” ”Rakasta itseäsi”. Olenko tehnyt, kuten sisin on sanonut? Yleensä en! Olen mennyt usein pelko edellä joka paikkaan, kontrolloinut liikaa. Elämä päätti näyttää minulle kuka olen. Onneksi se teki niin. Elämä tiesi, että haluan kulkea pintaa syvemmällä, kokien ja tuntien kaikki aina vahvasti. Matka ei ole ollut helppo, mutta se on ollut välttämätön.

Picture

Tästä kasvutarinani alkoi..

Matkataan ajassa taaksepäin. Joulukuussa 2010 elämäni muuttui. Musta tuli äiti. Olin pitkään haaveillut, että saisin olla äiti. Halusin olla tuo rakastava ihminen, joka auttaa lastaan kasvattamaan itselleen juuret, joilla pysyy pystyssä elämän myrskyissä. Ihminen, joka auttaa lastaan luomaan siivet, joilla voi liitää kohti omannäköistään elämää.Elettiin päivää 17.12.2010. Istuin sohvalla ja katselin Elämä lapselle konserttia. Siinä oli tarinoita pikkukeskosista. Itkin silmät päästäni, miettien omaa pikkuistani, tuota pientä ihmistä, joka sisälläni kasvoi. Kolme päivää myöhemmin näyttelin pääosaa keskellä samanlaista tarinaa. Raskausviikkoja oli kasassa vain 25+0, kun kuulin lauseen, jota en ikinä unohda; ” Tämä raskaus joudutaan purkamaan”. Maailmani romahti. Minulla oli todettu vaikea raskausmyrkytys. Katsoin kuolemaa silmiin, tai ainakin pelkäsin sitä kuollakseni.

Olin pimeässä huoneessa. Pelkäsin kuolemaa. Se ei ollut turha pelko, myös lääkärit olivat hyvin huolissaan. Pelkäsin, että pieni ihminen sisälläni ei selviä. Muistan kuitenkin miettineeni eniten sitä, selviänkö itse. Mietin, onko tämä pimeä huone viimeinen näky, jonka näen. Myöhemmin muistan, että minua hävetti, että itsekkäästi ajattelin vain omaa selviämistäni. Ajattelin, että en ole hyvä, äiti, koska en huolehdi vain ja ainoastaan sisälläni kasvavasta ihmisestä ja hänen selviytymisestään. Viikko vierähti. Se oli yksi elämäni pisimmistä viikoista. Kauhu ja pelko olivat nyt osa elämääni. Makasin salissa. Ihmiset ympärillä olivat rauhallisia ja valmistelivat minua kiireelliseen hätäsektioon. Muistan itsekin olleeni todella rauhallinen. Se oli sinänsä erikoista, koska elämäni oli veitsen terällä. Tuo hetki sinänsä on vielä osittain pimennossa, jossain muistin syövereissä, mutta muistan kauniit ruskeat silmät ja pitkät ripset. Nuo silmät kuuluivat hoitajalle, joka silitti kättäni. Kysyin häneltä; ” Kuolenko mä? ” Hän vastasi rauhallisella äänellä; ”Älä pelkää, et kuole”. Toki hän ei voinut sitä tietää, mutta olen hänelle todella kiitollinen noista sanoista. Sain niistä voimaa!


540g puhdasta kultaaPäivä oli jo vaihtumassa. Ulkona paukkui pakkanen, kun höyhenen kevyt pienen pieni taistelija tyttöni syntyi. Sisältäni syntyi 540g täyttä kultaa. Tyttöni vietiin heti toiseen huoneeseen. Ehdin kuulla vain vaimean itkun ja sitten oli hiljaista.

Mut vietiin teholle, jonne sain kuvan omasta pienokaisestani. Ensi kohtaaminen tyttäreni kanssa oli vasta kaksi päivää myöhemmin. Mut kärrättiin pyörätuolilla pitkää käytävää pitkin lapseni luo. Matka tuntui helvetillisen pitkältä. En malttanut odottaa, että näen tyttäreni, mutta samalla mua kauhistutti, mikä mua odotti. Vihdoin olimme tehohuoneen ovella. Ovet avautuivat. Huoneessa oli pimeää. Ainoa valo mikä kajasti huoneeseen, oli sininen valo joka tuli kaapeista, joissa pienet ihmeet taistelivat. Mut kärrättiin yhden kaapin viereen. Nousin hatarasti seisomaan ja siinä hän oli. Siinä oli oma tyttöni, niin täydellinen, mutta niin hauras. Siellä oli mun taistelijani. Halusin vain nostaa hänet syliini, mutta en voinut, koska pelkkä kosketuksin satutti häntä. Kului melkein kuukausi, että sain hänet syliini, turvaan paitani sisään. En ikinä unohda tuota hetkeä.

Alkoi vuoden mittainen taistelu kuolemaa vastaan. Sairaala oli uusi kotimme, melkein ensimmäisen vuoden ajan. Kun vihdoin olimme kotona, alkoi mun alamäki. Mieleni alkoi järkkyä. Pelkäsin elämää ja kuolemaa. Silloin olin todella pimeässä. Uskoin kuitenkin, että jaksan ja selviän, olinhan taistelija. En jaksanut, en selvinnyt, vihdoin myönsin muille ja itselleni: ”Tarvitsen apua!” Se oli viisas teko. Tajusin vihdoin, että ei ole heikkoutta myöntää tarvitsevansa apua, vaan nimenomaan se oli suurta vahvuutta. Lapseni isä ei myöskään jaksanut, hän antoi periksi. Periksi mun suhteen, se oli hänen tapansa selviytyä. Kuuden vuoden mittainen yhteinen polku päättyi, hän ei rakastanut mua enää…


Näiden tapahtumien jälkeen peilistä katsoi vain tyhjä kuori. Peilistä katsoi hahmo, joka oli rikki, jäljellä oli vain ääriviivat. Hahmo oli pettynyt itseensä, kroppansa ja naiseus oli hukkunut. Tämä hahmo olin minä…Tässä pieni pala musta, mun tarinastani, josta kasvuni alkoi. Tästä alkoi matka itseen, joka jatkuu edelleen. Paljon on noidenkin tapahtumien jälkeen tapahtunut. Paljon olen näitä asioita käsitellyt, mutta luulen, että blogin pitäminen auttaa minua löytämään taas uuden osan itsestäni. Toivon, että löydän kirjoittamisen avulla avaimet sisällä oleviin lukkoihin. Teen tätä ensisijaisesti itselleni. Jos ajatukseni ja kirjoitukseni voi kuitenkin edes yhtä ihmistä auttaa, tukea tai lohduttaa, olen onnistunut ja tehtäväni on suoritettu.

Blogissa aion kirjoittaa elämästä, niin hyvässä kuin pahassa. Teksteissäni tulen käsittelemään mm. parisuhdetta, äitiyttä, tunteita ja pelkojen kohtaamista.

Tässä vielä lopuksi teksti, jonka olen väkästellyt aikoinaan tyttärestäni, kun olimme pahimmasta selvinneet.Höyhenen kevyt

Taistelut on ohi. Sielu on silti kahlittu.
Suljettu on surujen ovi,peloista vihdoin luovuttu.
Hetkittäin tuntui,että hukun omiin kyyneliini.
Olin joutunut syviin vesiin. Toivoin vain,että joku minut kuulisi ja vastaisi rukouksiini.

Sinun höyhenen kevyt ote veti minut pinnalle.
Sielusi vahva valo näytti tietä minulle.
Opetit minut taas,luottamaan elämään.

Synkkinä hetkinä luottamukseni horjui. Opin kuitenkin paljon;elämästä,itsestäni.
Mitään en vaihtaisi,käsikirjoitusta en muuttaisi.
Vaikeudet herättivät sen sisäisen taistelijan,joka ei koskaan anna periksi.

Sinun höyhenen kevyt ote veti minut pinnalle.
Sielusi vahva valo näytti tietä minulle.
Opetit minut taas luottamaan elämään.

En enää mieti liikaa. Elän hetkessä.
Nautin auringon paisteesta,tähtitaivaasta,vastaan tulevan ihmisen hymystä,elämästä.
Kauan se kesti itselle myöntää,että kaikkea,hyvin suurta osaa en pysty itse hallitsemaan.
Nyt huomaan, on mun helpompi hengittää.

Sinun höyhenen kevyt ote…

Tervetuloa mun maailmaan!

Rakkaudella Eve

Lisää kirjoittajalta Hiilestä Hohtavaksi

Every ending is new beginning!

Olen ollut hukassa. Olen tuntenut oloni nurkkaan ajetuksi, vangituksi. Aivan kuten villi...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.