10 päivää hiljaisuudessa

Tein juuri toisen vipassana-kurssini. 10 päivää hiljaisuudessa, harjoittaen Buddhan opettamaa meditaatiotekniikkaa, joka perustuu oman kehon tarkkailuun.

Kokemus oli jälleen hyvin intensiivinen, se on kuin makaisi 10 päivää leikkauspöydällä, jolla suoritetaan syväluotavaa energiakehon leikkausta. Ilman puudutusta, tietenkin, sillä tällä kurssilla pakokeinoja ei ole. Puhumisen lisäksi kännykät, kirjoittaminen, jooga ja kaikki muut mahdolliset aktiviteetit ovat kiellettyjä. Ensimmäinen meditaatio alkaa aamulla puoli 5 ja päivän viimeinen meditaatio loppuu yhdeksältä illalla. Istumme siis koko päivän ja prosessi kaivaa pinnalle niin kaiken fyysisen kuin henkisenkin kivun joka on valmis tulemaan esiin.

Oma hulluus tulee nopeasti selväksi kun mieli toistaa sadatta kertaa samaa asiaa yhden meditaatiotunnin aikana. Mieleni ohjaa minua paljon enemmän kuin minä sitä. Oikeastaan huomaan, etten ole kontrollissa ollenkaan, mieleni on todella mielivaltainen. Se toistelee samoja kaavoja, joko menneisyydessä tapahtuneita tai tulevaisuuden haavekuvia ja pelkoja, mitä tahansa mihin liittyy vahva tunnelataus. Mieli väsyttää minut. En jaksaisi ajatella enää, mutta minulla ei tosiaan ole sanavaltaa tässä pelissä.

(Monkey Mind ulkoistettuna – tein vipassana-kurssini Sri Lankassa ja leikkisä apinalauma rymisteli usein meditaatiosalin ja makuusaliemme katoilla) 

Tai ehkä vähän kuitenkin on, sitähän minä tällä kurssilla olen harjoittelemassa. Ensimmäiset kolme päivää keskitytään vain nenän alueen tarkkailuun, hengityksen virtaukseen sisään ja ulos. Muutama sekuntti on helppo keskittyä ja sitten taas huomaan mieleni ajelehtivan muualle. Tuon tietoisuuteni takaisin nenäni tuntemuksiin. Kehon kautta pääsen tähän hetkeen, tietoiseksi, mutta nuo hetket ovat turhauttavan lyhyitä.

Tietoisuutta pakeneva mieleni keksii keinon henkensä pelastamiseksi: nukahtamisen. Alan nukahdella kesken meditaation, mieleni ei todellakaan halua keskittyä niin tylsään puuhaan kuin kehon tarkkailu. Kuinka pitkäveteistä, se huokailee. Tunnen olevani laskuhumalassa, tiedätkö sen tunteen kun on vielä pysyttävä hereillä, ehkä keskustella jonkun kanssa, mutta humalainen mieli nuokahtaa untenmaille uudestaan ja uudestaan. Pysyn hereillä muutaman sekunnin, nuokahdan, herään, nuokahdan, herään. Näin tietoinen minä siis olen, samalla tasolla kuin sammahteleva umpijuoppo.

Tajuan olevani unissakävelijä, me kaikki olemme, paitsi lapset ja täysin heränneet ihmiset. Elän täysin mieleni luomassa maailmassa, en todellisuudessa. Menneisyyden ohjelmoimana se sanelee miten suhtaudun kaikkeen ympärilläni. Tarinat estävät minua näkemästä todellisuutta neutraalisti ja objektiivisesti, sellaisena kuin se todellisuudessa on. Ymmärrän, kuinka paljon minulta jää kokematta ja aistimatta tässä hetkessä, ainoassa todellisessa hetkessä, sillä mieleni on alati sidottu menneeseen ja tulevaan vahvojen energialatausten kautta. Ymmärrän näiden energialatausten epätodellisuuden ja opettelen päästämään niistä irti. Tässä ja nyt, ne ovat vain tarinoita ilman todellisuuspohjaa.

Yritän suhtautua armeliaasti juoppo-mieleeni, olenhan vain ihminen. Ja pysyä kärsivällisenä, luottaen siihen, että minun ei tarvitse tehdä mitään, osata mitään tai onnistua missään. Ei taistella mieltäni vastaan. Riittää, että olen tietoinen, sillä jo se että tiedostan ajattelevani, luo etäisyyttä minun ja ajatuksieni väliin. Minä en tosiaan ole ajatukseni, enkä juoppo-mieleni. Minä vain tarkkailen. Hyväksyn ja tarkkailen. Identifioidun vähemmän ja vähemmän yhteenkään mieleni tarinoista ja joku päivä vapaudun niistä täysin.

Lisää kirjoittajalta Aamunkoi/ Saana K.

Kuinka löytää unelmaduuni – ja kasvaa siitä hetkessä yli?

Tammikuussa löysin unelmaduunini ja huhtikuussa olin valmis lopettamaan sen ja suuntaamaan nokkani...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.