Lastenhoidosta ja hukassa olevasta isovanhemmuudesta

Isovanhemmuus ja lastenhoitojutut ovat olleet pinnalla viime aikaisissa keskusteluissani ystävien kanssa. Ystävä- ja tuttavapiirissäni on monia, joilla ei ole lastenhoitoapua samassa kaupungissa – tai jos on, niin isovanhemmat ovat saattaneet ilmaista, että lastenhoito ei heitä kiinnosta. Teema “Isovanhemmuus on hukassa” oli esillä myös Marja Hintikka tv-ohjelmassa pari viikkoa sitten. Tämän ajan ilmiö tuntuisi olevan se, että yhtälailla kun on vapaaehtoisesti lapsettomia ihmisiä, on myös “vapaaehtoisesti lapsenlapsettomia” isovanhempia, jos näin voi sanoa. Maria Hintikassa sanottiin, että Usa:ssa on jopa asuinalue, jonne alle 19-vuotiailta on kielletty pääsy. Tämän alueen on tietty joukko omaa rauhaa rakastavia ja Golfia harrastavia eläkeläisiä valloittanut. Outoa, mutta niin on moni muukin ilmiö tässä ajassa. 

Välillä ne lapset olisi kiva saada kuitenkin johonkin hoitoon ja viettää laatuaikaa puolison kanssa, myös ruuhkavuosina ja etenkin silloin. Seinät voivat kaatua päälle, jos parisuhde ei saa ikinä aikaa ja tilaa vaikka kuinka ihanaa perhe-elämä yleensä onkin. Liikaa samaa ei vaan toimi. Mieheni on huomannut myös valmennustyössään, että valmennukseen tulleilla ihmisillä on ollut yleensä jo pitkään etusijalla elämässä joko työ tai lapset. Suhde omaan itseen tai parisuhteeseen on jätetty vähemmälle ja se kyllä alkaa oireilemaan ennemmin tai myöhemmin. 

Perheemme on onnellisessa asemassa lastenhoitoavun suhteen ja siksi meillä varmaan sen vuoksi onkin annettavaa myös muille mm. tukiperhetoiminnan muodossa. Omat vanhempani asuvat nykyään parin kilsan päässä, isäni jäi viime kesänä eläkkeelle ja Jere on heillä keskimäärin kerran viikossa yhden tai pari yötä nyt, kun muutimme lähemmäksi. Aiemmin, kun pojan uskalsi jättää yöksi hoitoon olemme saaneet nauttia myös säännöllisesti (noin kerran kahdessa kuussa) parisuhdeviikonlopuista puolisoni kanssa kahden, mikä on ollut ERITTÄIN tarpeellista. Mainitsematta en voi jättää myös vuoden takaista Egyptin reissua, joka oli molemmille “jotain aivan käsittämätöntä” edellisen kahden vuoden valvomisten ja vaikeampien aikojen jälkeen. Suhteemme tuntuu nousevan aina uudelle tasolle, kun saamme palautua kahden, arjessa tulee sen verran haastetta parisuhdelihaksille. 

Olen myös  huomannut, että kun on jonkin aikaa kulunut “automaattivaihteella” perhekuvioissa, eikä yhteistä aikaa ole otettu, ei enää edes osaa huomata kyseistä tarvetta. Sitten kun parisuhdeaikaa (tai nykyään parisuhdeajaksi lasketaan aika, jolloin olemme kolmin vauvan kanssa) on, niin huomaamme kuinka tarpeellista se onkaan. Tällöin ei ole arjen vaatimuksia ja velvotteita ja voimme toimia enemmän naisena ja miehenä. Tällöin myös hyvänlainen polariteetti kasvaa lapseen ja on mahtavaa nähdä taas, kun on saanut olla vähän erossa. Sama koskee tietysti oman ajan ottamista. Sitäkään tarvetta ei helposti huomaa arjen tohinassa. Kun lapsi on hoidossa, harvoin olemme 24/7 yhdessä, vaan molemmat saa tehdä myös omia juttujaan .Tällöin molemmat tankkaavat niin oman hyvinvoinnin kuin parisuhteen hyvinvoinnin tankkeja täydemmäksi – niitä, jotka jäävät väistämättä vähemmälle arjessa. 

Lastenhoitoapua saamme myös tarvittaessa Heikin mahtavasta äidistä, joka asuu Porin suunnilla. Kun Jere on mamman kanssa, hän ei meitä huomaakaan. Vastikään sovimme myös ystäväpariskunnan kanssa käytännöstä, jossa tuomme vuorotellen lapsiamme hoitoon toiselle. Näin toiset vanhemmat – tai nainen ja mies – saavat sillä aikaa käydä vaikka ulkona syömässä, treffeillä, leffassa tms. Mielestäni tämäntyyppiset käytännöt lisäävät yhteisöllisyyttä ja tukevat nykyajan menoa, kun maailma on niin muuttunut eikä isovanhemmista ole aina apua. Asiat pitää vaan monesti laittaa kalenteriin ja suunnitella, ettei asia jää puheen tasolle. Monesti tästä on ollut puhetta ennenkin, mutta arjessa päivät kuluvat niin nopeasti eikä spontaani avun pyytäminen ole niin helppoa. Nyt meillä on ensimmäinen hoitopäivä kalenterissa ja se askel on otettu. 

Yhteisöllisyyttä rakentamaan siis tässäkin asiassa. Perinteinen malli ei toimi monessakaan asiassa, kun sukupolvien välissä on usein melko suuri kuilu ajatusmaailmoissa. Uskon, että se, miksi suhde isovanhempiin ei monella toimi johtuu käsittelemättömistä asioista eli puhumattomuudesta. Olemme perheeni kanssa onneksi oppineet puhumaan viime vuosina asioita läpi ja se on todella puhdistanut ilmaa ja varmasti osittain mahdollistanut myös sen, että olen pystynyt avaamaan itseäni ja kehittämään parisuhdettamme näinkin hyvin. Olen toki itse ollut aloitteellinen ja tehnyt töitä itseni kanssa, jotta oppisin ymmärtämään vanhempiani ja sitä, miksi itse olen sellainen kuin olen. Kun hyväksyn heidät (ei todellakaan ole aina helppoa) ja toisaalta myös itseni (omat tunteeni ja reaktioni) niin palaute siitä on välitön. Mitä enemmän avoimempi, hyväksyvämpi ja vähemmän “paasaavampi” olen ollut, sitä enemmän he ovat olleet vastaanottavaisia ja osoittaneet itse myös kiinnostusta aihepiireihimme. Isäni on mm. jo monta vuotta tilannut kaikenlaisia superfoodeja erilaisista nettikaupoista ja on mieluissaan, kun saa tarjota Jerelle parempia herkkuja. Äitini tekee parasta koti-luomuruokaa ikinä. Meillä ei ole minkäänlaisia haasteita ruokajuttujen tms. käytäntöjen suhteen ja toki olen siitäkin hyvin kiitollinen. Isäni ja Jere ovat parhaita kavereita ja heidän suhde on jo nyt valtavan syvä ja turvallinen. 

Näistä isovanhemmista, jotka eivät halua hoitaa lapsia. Moni heistä on varmaankin uhrannut elämänsä ja itsensä odottaen eläkepäiviä ja kun ne tulevat, ei haluta ottaa enää velvollisuuksia. Lisäksi siellä saattaa olla jotain tunnelukkoja käsittelemättä. Kun eletään modernissa maailmankuvassa tunteet pidetään piilossa ja keskitytään siihen, mitä hetkellistä iloa saa ulkoapäin. En halua yleistää, mutta mielestäni se, että tykkää lapsista kuuluu ihmisen perusluonteeseen, kun se saa ilmetä vapaana. Lapset peilaavat syvempiä tunteita ja aitoutta meistä jokaisesta. Ainakin meidän isovanhemmat muuttuvat itsekin ihan lapsiksi ollessaan lapsiemme kanssa ja sitä on suuri ilo katsoa. Se on aitoutta parhaimmillaan. He myös leikkivät ja opettavat sellaisia leikkejä, jotka ovat hyvin erilaisia, mitä meillä kotona ja se on suuri rikkaus. Muutama kuukausi sitten he olivat lukeneet ja katsoneet Jeren kanssa Peppi Pitkätossua ja Jere innostui niin, että häntä piti kutsua Pepiksi pitkän aikaa. Hän sai joululahjaksi lopulta peppipäähineen ja raitasukat. Ensi kesänä he ovat todennäköisesti menossa Peppi Pitkätossun taloa katsomaan Ruotsiin. Saamme harjoittaa myös osamme sukupuolineutraalista kasvatuksessa ainakin tässä vaiheessa -siitäkin käsiteltiin sattumoisin eilisessä Marja Hintikassa. 

Picture


​Pappa ja lapset

Lisää kirjoittajalta Nainen Vol. 2 / Heidi Harju

Manifestoi unelmiesi elämä (updated)

Oletko selkeyttänyt itsellesi, millaista elämää haluat elää? Mitkä ovat todellisia unelmiasi? Muistatko...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.